Lauri Lehtonen
11.8.2014
Suurhyökkäyksen alkaessa kesäkuussa 1944 oli Suomen radiotiedustelu uudenlaisen tilanteen edessä. Uusia koodeja ilmaantui varsin vähän, mutta ne tuottivat avaajille eli koodinmurtajille sitä enemmän työtä ja vaivaa. Toisaalta etulinjan joukkojen sähkötysradioliikenne oli vähentynyt oleellisesti sen vuoksi, että ne olivat siirtyneet lyhytkantamaisten puheradioiden käyttämiseen. Kuuntelun tehostamiseksi oli marraskuussa 1943 perustettu Suulajärvelle Lähitiedustelukeskus (As 10, LTK), joka kesällä 1944 siirrettiin Lauritsalaan. Lisäksi oli yhtymien viestipataljoonia käsketty perustamaan etulinjan radiotiedusteluryhmiä. Näitä perustettiin muun muassa III AK:n alueelle. Lähitiedustelukeskuksen alaisina toimi pieniä suuntimoilla varustettuja kuunteluryhmiä, muun muassa Ihantalan alueella.
Päämajan Radiopataljoonan avaajat Radiotiedustelukeskuksessa (RTK) Sortavalassa ja Lauritsalassa työskentelivät uusien koodien kimpussa. Ylivoimaisesti tärkein ratkaistuista salaamismenetelmistä oli Leningradin Rintaman panssarijoukkojen käyttämä koodi, joka oli todettu käytössä jo maalis-huhtikuussa 1944 Pihkovaan ja Narvaan suuntautuvien hyökkäysten yhteydessä. Sanomia ei silloin pystytty avaamaan. Saksalaisten radiotiedusteluorganisaatio luovutti kuitenkin rutiininomaiseen vaihtotoimintaan liittyen liittyen materiaalin RTK:lle, jossa työt pantiin käyntiin. Suurtaistelua Kannaksella ei oltu ehditty käydä kuin muutama päivä, kun menetelmä oli RTK:ssa ratkaistuna ja sanomat voitiin lukea. Päätekijä koodin ratkaisemisessa oli RTK:n avaaja, virolainen kapteeni Olev Õun.
Erityisesti Ihantalan torjuntataistelujen aikana radiotiedustelu antoi merkittävää tietoa vihollisen ryhmityksestä ja suunnitelmista. Muun muassa sekä 2.7. että 4.7. siepattiin sanoma, josta selvisi vihollisen hyökkäyssuunnitelma aikatauluineen ja ryhmitysalueineen. Tykistön ja ilmavoimien tulella pystyttiin toteuttamaan tehokas vastavalmistelu, joka tyrehdytti vihollisen aikeet. Kaikkiaan siepattiin kesäkuun kuluessa 332 panssarijoukkojen viestiä, joista avattiin 277 (84 %).
Neuvostoasevoimien koodit olivat koko jatkosodan ajan kehittyneet koodinmurtamisen kannalta yhä vaikeammiksi. Vuoden 1942 alkupuolella oli siirrytty yleisestä komentokoodista joukkokohtaisiin koodeihin, joita joukot itsenäisesti kehittivät.
Kannaksen torjuntataistelujen kannalta tärkein, Leningradin Rintaman panssarijoukkojen koodi oli hyvä esimerkki varsin mutkikkaaksi laaditusta koodista. Koodin pohjana oli koodikirja, joka muodostui kymmenestä kooditaulukosta. Taulukkojen koko oli 10 × 10 ruutua, eli 100 merkkiä ja termiä (sanaa), joten koodi kaikkiaan käsitti 1000 merkkiä ja termiä. Koodi oli osittain aakkosellinen siten, että samalla kirjaimella alkavat termit olivat yhdellä sivulla omana alueenaan, aakkosjärjestyksessä, mutta termialueet eivät sen sijaan olleet aakkosjärjestyksessä. Koodissa olivat luvut 1:stä 99:ään järjestettyinä siten, että kuudella ensimmäisellä sivulla oli 10 lukua ja seuraavilla kahdella sivulla 20 lukua kummallakin. Kahdella viimeisellä sivulla olivat tunnit ja 5:llä jaolliset minuutit. Sekä luvut että kelloaikaluvut kulkivat sivulla jommankumman lävistäjän suuntaisesti, yhtenä tai useampana jonona. Koodin jokaisella sivulla oli oma pisteensä ja pilkkunsa. Erityisesti on huomattava, että erillisiä kirjainmerkkejä ei ollut, vaan sanoja tai nimiä kirjaimittain annettaessa käytettiin yleiseen tapaan ns. signaaliryhmiä, joiden merkitys oli: ”Lue alkukirjain” ja ”Lue sana tai termi”. Signaaliryhmän jälkeinen ruutu oli siis tulkittava koko sanaksi tai sanan alkukirjaimeksi. Tämän koodin erikoisuutena oli se, että nämä signaaliryhmät olivat joka sivulla erilaiset.
Nelinumeroisen sanomaryhmän (abcd) elementti a ilmoitti koodin sivun, bc rivin ja d sarakkeen. Sivujen ja sarakkeiden yksiarvoinen numerointi oli satunnaisjärjestyksessä. Rivit taas ilmaistiin siis kaksinumeroisena lukuna, jolloin käytettävissä oli moniarvoisesti koko bigrammialue 00–99. Alue jaettiin kymmeneen (yleensä keskenään eripituiseen) ala-alueeseen. Kunkin ala-alueen kaikki bigrammit merkitsivät yhtä ja samaa riviä. Käytännössä salakirjoittajat yleensä näyttivät valitsevan riviä ilmaisemaan vastaavan ala-alueen jommankumman rajabigrammin.
Tämä seikka on ilmeisesti ollut pienenä helpottavana tekijänä sanomia avattaessa. Mitään avaajan työpapereita ei ole säilynyt, joten avausprosessin kulkua voidaan vain arvioida ja todeta, että merkittävin tekijä on ollut avaajan ammattitaito. Sen osatekijöitä ovat olleet venäläisten salakirjoitusmenetelmien ja salakirjoittajien ajattelutavan syvällinen tuntemus, sitkeä työ avausongelman kimpussa ja avaajalta aina vaadittava intuitio.