Operaatio Stella Polaris

Lauri Lehtonen

Sodanaikainen tiedustelujohtomme näki jo varhaisessa vaiheessa, viimeistään vuonna 1943, että sota voi meidän osaltamme päättyä huonoon lopputulokseen. Pahimpana uhkakuvana oli se, että Neuvostoliitto miehittäisi maan. Miten pitäisi valmistautua? Tiedustelujohdon näkemys oli, että tehokas tiedustelujärjestelmämme, jossa erityisesti radiotiedustelulla oli merkittävä osa, olisi pelastettava joutumasta miehittäjän käsiin. Ainoa ajateltavissa oleva suunta oli Ruotsi. Jo varhaisessa vaiheessa myös ruotsalaiset johdattelivat ajatuksia tähän suuntaan. Heillä oli tässä asiassa kyseessä myös oma etu: meidän kokenut ja tulikasteensa saanut radiotiedusteluvoimamme olisi ollut merkittävä täydennys silloin vielä kehittymisvaiheessaan olleelle Ruotsin radiotiedustelulle.

Näin vähitellen alkoi kiteytyä suunnitelma operaatiosta, joka merkitsi sotilastiedustelumme ydinosan siirtämistä arvokkaine tietoineen Ruotsin maaperälle ja mahdollisen suomalaisen vastarinnan tukemista Ruotsin maaperällä suoritettavalla tiedustelutoiminnalla. Taustalla oli myös ajatus laajentaa tiedusteluyhteistyötä edelleen Ruotsista länsivaltojen suuntaan. Nähtiin että suurpolitiikassa tulee ajan mittaan jälleen esille idän ja lännen vastakkainasettelu. Läntisten yhteyksien luomisessa olisi suomalaisten mukanaan tuoma tiedustelutietous arvokasta henkistä vaihtotavaraa, jonka avulla saataisiin käyttöön myös läntistä tiedustelutietoutta. Tämä auttaisi osaltaan suomalaisten Neuvostoliittoa koskevien tietojen pitämisessä ajan tasalla. Ajateltiin myös, että suomalaisten sotavuosien aikana kehittämä tietotaito ja tietomateriaali olisivat myös rahallista arvoa omaavaa kauppatavaraa, jolla operaatiota voitaisiin rahoittaa. Edelleen oli motiivina estää tiedusteluhenkilöstön ja tiedustelumateriaalin joutuminen miehittäjän käsiin. Tiedusteluhenkilöstön ankarasta kohtelusta miehittäjän taholta oli tiedossa muualla maailmassa esimerkkejä. Näin vähitellen kehittyi operaatiosuunnitelma, joka sai peitenimekseen Stella Polaris.

Stella Polaris -operaation oleellisin sisältö oli radiotiedustelun ydinjoukon ja sen käyttämän kaluston sekä tiedustelun, ensisijassa radiotiedustelun arkistomateriaalin arvokkaimman osan siirtäminen Ruotsiin. Samassa yhteydessä siirrettiin myös Päämajan ylimmän tiedustelujohdon arkistomateriaalia ja sitä tuntevaa henkilöstöä. Edelleen samanaikaisesti ja eräiden lähteiden mukaan Stella Polaris -operaation osana valmisteltiin ja osittain myös toteutettiin kaukopartiotiedustelun käynnistämistä ja jatkamista Pohjois-Ruotsin maaperältä. Operaation tämä osa jäi volyymiltään ja merkitykseltään vähäiseksi. Oleellista oli, että tiedustelumme ylin johto, koko operaatioajatuksen kehittäjät tiedustelupäällikkö eversti Aladár Paasonen ja tiedusteluosaston päällikkö, radiotiedustelumme luoja ja pitkäaikainen johtaja eversti Reino Hallamaa siirtyivät operaation mukana Ruotsiin. Suuri kysymys on ollut se, mikä oli ylipäällikön, marsalkka Mannerheimin rooli tässä operaatiossa. Muodollisesti hän ei mitään tätä koskeva käskyä antanut, mutta uskotaan hänen olleen ainakin jossain määrin tietoinen suunnitelmasta ja antaneen sille hiljaisen hyväksymisensä.

Sotahistoriamme tämän osan tutkimisen ja selvittämisen vaikeus on se, että dokumenttiaineiston arvokkain osa vietiin Ruotsiin, jossa sen kohtalona oli ilmeisesti tulla poltetuksi. Osa kulkeutui, pääasiassa kopioina, muihin maihin, pääasiassa USA:han, mutta myös Englantiin ja Ranskaan sekä Saksaan ja Japaniin. Vähäarvoisempi materiaali poltettiin Suomessa ennen operaation käynnistymistä. Stella Polaris-operaatiosta on kirjoitettu kirjoja ja artikkeleita, mutta pääasiassa vain mukana olleiden muistitietoon pohjautuen. Vasta muutamia vuosia sitten ilmestyi USA:n kansallisarkistoon salattavuusluokituksesta vapautettuja asiakirjoja, jotka täydentävät kuvaamme Stella Polaris-operaatiosta, erityisesti siihen liittyvistä ulkomaisista yhteyksistä.

Ajatus operaatiosta Stella Polaris syntyy ja kiteytyy

Jo vuonna 1943 oli ylin sotilasjohtomme tulossa vakuuttuneeksi siitä, että Suomen on varauduttava Saksan tappioon. Erityisesti tiedustelujohto, tiedustelupäällikkö eversti Aladár Paasonen ensi kädessä, oli tehnyt tämän johtopäätöksen. Eversti Reino Hallamaan hyvät yhteistyösuhteet Ruotsin kollegoihin johtivat Paasosen ja Hallamaan johtopäätökseen, että suunnittelu radiotiedustelun siirtämisestä turvaan Ruotsiin on aloitettava. Valmistelukäskyn Paasonen on antanut ilmeisesti suunnilleen maaliskuussa 1944. Valmistelut aloitettiin kaikessa hiljaisuudessa. Hallamaa kävi Ruotsissa maalis-huhtikuun vaihteessa 1944 hankkimassa hyväksymistä suunnitelmalle. Aikaisemmat asiaa koskevat keskustelut olivat olleet epävirallisia, eikä niiden perusteella voitu olla varmoja ruotsalaisten lopullisesta kannasta suunnitelman suhteen. Yllättäen Ruotsin radiotiedustelun FRA:n päällikön komentaja Torgil Thorénin suhtautuminen olikin täysin kielteinen. Hallamaan johdolla valmisteluja silti jatkettiin. Pohjanlahden rannikolta, Kaskisten alueelta tiedusteltiin sopivaa salaista kuormaussatamaa. Jo kesällä tiedetään Kaskisiin varastoidun asiakirjoilla täytettyjä kuljetuslaatikoita.

Kesäkuussa alkanut suurhyökkäys Kannaksella muutti tilanteen dramaattisesti. Hallamaa otti Mikkelissä tapaamansa ruotsalaisen tiedustelu-upseerin välityksellä uudelleen yhteyden Ruotsin suuntaan. Nyt hän ehdotti erittäin laajaa siirto-operaatiota, mahdollisesti hänellä oli mielessään Suomen koko sotilastiedustelun siirtäminen kaikkine osineen. 22.6.1944 käymässään neuvottelussa Ruotsin pääesikunnan päällikkö kenraalimajuri C.A. Ehrensvärd ja komentaja Torgil Thorén tulivat siihen tulokseen, että Ruotsin kannalta voisi olla erittäin arvokasta saada käyttöön suomalaista tiedustelukalustoa ja korkealaatuista henkilöstöä. Asiaa koskeva sähke lähetettiin Suomen Päämajaan. Ruotsalaisten puolelta yhteysupseeriksi kenraali Ehrensvärd nimitti pääesikunnan tiedusteluosaston majuri Carl Petersénin, joka edusti osaston C-toimistoa eli ns. salaisen tiedustelun toimistoa, eikä siis varsinaista radiotiedustelua eli FRA:ta.

Valmistelut tiivistyivät. Juhannuksen jälkeen Hallamaa piti radiotiedusteluyksikön eli Päämajan Radiopataljoonan komentajalle komentajakapteeni Pekka Visalle ja tämän komppanianpäälliköille puhuttelun, jossa hän antoi käskyn valmistella radiotiedustelun yksikköjen vetämistä länteen, mahdollisesti jopa Pohjanlahden toiselle puolelle. Päämajan radiopataljoonan eri yksiköille vietiin Stella Polaris -merkinnällä varustetut suljetut kirjekuoret, jotka vastaanottajat saivat avata vasta eri käskystä. Kuriirina toimi silloin radiotiedustelu-upseerina toiminut vänrikki Ahti Karjalainen.

Hallamaa ja Petersén kävivät kesän aikana useita neuvotteluja Espoossa, nykyisessä Soukassa sijainneessa ”Hallamaan huvilassa”, joka oli Päämajan tiedustelupuolen käyttöön hankittu salainen tukikohta. (Täällä ja viereisellä Staffanin saarella koulutettiin virolaisia tiedustelumiehiä Erna- ja Haukka-operaatioihin. Tänä päivänä huvilan paikalla on Rajavartioston partiotukikohta, joka on tullut tunnetuksi hallituksen budjettineuvottelujen pitopaikkana). Hallamaan ja Petersénin välisissä keskusteluissa laadittiin pääpiirteinen suunnitelma, johon ei sisältynyt mitään täsmällisiä määrityksiä Ruotsiin siirrettävän henkilöstön ja materiaalin määrän suhteen. Pöytäkirjaa näistä neuvotteluista ei ole jäänyt jäljelle, tuskin varsinaista pöytäkirjaa on pidettykään. Hallamaa ei täysin luottanut Peterséniin ja halusi sen vuoksi saada vahvistuksen suunnitelmalle Ehrensvärdiltä käydessään Ruotsissa elo-syyskuun vaihteessa. Neuvottelumahdollisuutta Hallamaa ei kuitenkaan saanut, ja asia jäi varsin epämääräiseeen tilaan.

Hallamaa lähti kuitenkin siitä, että vihreä valo Ruotsin suunnalta on annettu ja valmistelut jatkuivat. Muutamia päivä sen jälkeen kun aselepo 4.9.1944 oli solmittu, Hallamaa piti alaisilleen uuden puhuttelun, jossa hän ilmoitti, että kaikki valmistelut on loppuun suoritettu ja siirtyminen Ruotsiin voidaan aloittaa heti, kun se katsotaan tarpeelliseksi. Laivojen lähtösatama Närpiössä on valittu. Yksiköiden päälliköiden tulee varata erityisesti perusannokset salakirjoitusmateriaalia, jotta työskentely eli siepattujen venäläisten sotilasviestien avaaminen selväkielelle voisi jatkua.

Ruotsin puolella ilmeisesti käytiin jatkuvaa keskustelua suhtautumisesta Stella Polaris-operaatioon. Tiedustelupuoli eli FRA ja sen johtaja Torgil Thorén pitivät tärkeänä kaluston ja mahdollisesti radiotiedustelun ydinhenkilöstön pelastamista Ruotsiin, ruotsalaisten käyttöön. Toisena ääripäänä oli Hallamaan suunnitelma ja ehdotukset periaatteessa koko radiotiedusteluhenkilöstön, eli suuruusluokkaa 1000 henkilön siirtämisestä. Ruotsin hallitus pelkäsi, syystä, suuren henkilösiirron paljastavan koko operaation ja siten myös vaarantavan Ruotsin puolueettomuusaseman ja suhteet Neuvostoliittoon. Suomen ystävä kenraalimajuri Ehrensvärd oli puun ja kuoren välissä. Niinpä Ruotsista viestitettiin aluksi, että vain materiaalia saa tuoda. Seuraava viesti Ehrensvärdiltä oli, että mahdollinen henkilöstön siirto olisi tehtävä pienissä erissä.

Radiotiedusteluyksiköt siirretään kohti Länsi-Suomea.

Vuoden 1943 loppupuolelle tultaessa oli Päämajan Radiopataljoonan organisaatio kiteytynyt seuraavaksi:

• esikunta, joka samalla oli myös Päämajan tiedusteluosaston viestitiedustelutoimisto eli Tied 2, Mikkelissä
• 1. K eli koulutuskomppania Savonlinnan lähellä Säämingin Rauhalinnassa,
• 2. K eli radiotiedustelukeskus RTK Sortavalassa,
• 3. K, moottoroitu komppania joukkueisiin jaettuna Itä-Karjalassa
• 5. K eli diplomaattikuunteluyksikkö toimi Kauniaisissa,
• 6. K eli ilmatiedustelukomppania oli perustettu Lahdenpohjaan, keväällä1944 tämä komppania laajeni Ilmavoimien Radiopataljoonaksi
• Varikkokomppania eli kalustohuoltoa ja hankintoja hoitava yksikkö Munkkiniemessä Helsingissä.
• diplomaattisanomien avausryhmä Mikkelissä sekä
• erilliset suuntimisasemat Sortavalassa, Yläneellä ja Rovaniemellä sekä radioasemat yhteydenpitoa varten saksalaisiin kollegoihin ja ulkomailla toimiviin sotilasasiamiehiin

Sotatilanteen muuttuminen kesällä 1944 aiheutti sen, että radiotiedustelun yksiköitä siirrettiin lännemmäksi., moottoroitu komppania Itä-Karjalasta Savonlinnaan ja edelleen Keuruulle, samoin Radiotiedustelukeskus Sortavalasta Sääminkiin ja Keuruulle sekä Varikkokomppania Munkkiniemestä Nurmijärven Röykkään. Lisäksi irrotettiin RTK:sta meritiedustelua hoitava osa erilliseksi komppaniaksi (4. K), joka sijoittui Haminan lähelle Brakilan kartanoon, myöhemmin osin Kauniaisiin. Vastaavasti Lauritsalaan perustettiin maarintamatiedustelua hoitava Lähitiedustelukeskus, jolla oli merkittävä rooli Tali-Ihantalan taistelujen yhteydessä. Nämä siirrot eivät vielä sellaisenaan olleet sidoksissa Stella Polaris-ajatukseen. Siirtojen syinä olivat kesän 1944 suurhyökkäys ja sen seurauksena tapahtunut vetäytyminen Kannaksella ja Itä-Karjalassa sekä Leningradin saarron murtuminen ja siitä johtuva meritilanteen muuttuminen Suomenlahdella. Varikkokomppanian siirron aiheuttivat Helsingin suurpommitukset helmikuussa 1944.

Radiotiedusteluorganisaation osia siirretään Uuteenkaupunkiin

Heinäkuun alussa jatkui Päämajan Radiopataljoonan uudelleenryhmittäminen. 7.7.1944 Hallamaa antoi käskyn, jonka mukaan

• Varikkokomppania,
• 5. komppania eli diplomaattikuuntelu ja
• diplomaattisanomien avausryhmä

siirretään Uuteenkaupunkiin. Siirrot tapahtuivatkin ripeästi muuutaman päivän kuluessa. Ilmeisesti valmistelukäsky oli annettu jo aikaisemmin. Nämä siirrot länsirannikolle asti olivat selvästi Stella Polaris -valmisteluun liittyviä operaatioita. Siirretyt yksiköt olivat radiotiedustelun arvokkaita osia, joihin sisältyi huippu-tietotaito ja myös huomattava osa arvokasta kalustoa ja jotka toisaalta saattoivat toimia kauempanakin sotatoimialueesta. Muita osia ei olisi ollutkaan helppoa siirtää, sillä niitä tarvittiin omilla toimintasuunnillaan taistelujen tukena, maatiedustelua Kannaksen suunnalla, Savonlinnassa ja Keuruulla, meritiedustelua Haminan alueella ja Kauniaisissa.

Uuteenkaupunkiin sijoittui myös raumalaisen kapteeniluutnantti Heikki Aulion johtama merikuljetusyksikkö, joka varsinaisesti kuului agenttitiedustelua hoitavan S-toimiston organisaatioon. Aulio hoiti mm Viroon suunnattua tiedusteluoperaatiota Haukka ja sen kuljetuksia Viron ja Espoon Soukan välillä. Yksikkö, joka muodostui pääasiassa virolaisista kalastajista moottoriveneineen, hoiti muun muassa myös pakolaisten kuljetuksia Suomesta Ruotsiin. Aulio myös ilmeisesti organisoi Stella Polaris -operaation merikuljetukset.

Varikkokomppania oli n. 70 henkilön vahvuinen osasto, jonka tehtävänä oli radiotiedustelun tekninen huolto ja hankintatoiminta. Se myös valmisti laitteita. Tärkeimmäksi valmistustuotteeksi tuli kaukopartioradio Kyynel, jota oli kehitetty versio versiolta Varikkokomppanian piirissä. Uuteenkaupunkiin siirryttäessä Kyynel oli jo sarjavalmistusasteella. Komppanian päällikkönä oli Uudestakaupungista kotoisin oleva majuri Ragnvald Lautkari. Hänen ansiotaan ilmeisesti oli yksikköjen sijoittuminen nimenomaan Uuteenkaupunkiin. Varikkokomppania muodostui pääosin reserviläis-ammattimiehistä. Kerrotaan, että siihen oli rekrytoitu kaikki Helsingin radioliikkeiden omistajat ja kellosepät. Varikkokomppania asettui Työväentalolle Ylisenkadun varrella. Ruotsin puolustusvoimat oli tilannut 100 kappaletta Kyynel-radioita, joiden sarjavalmistusta täällä jatkettiin.

5. komppania asettui ravintola Vallilan tiloihin. Komppanian tehtävänä oli kansainvälisen diplomaattiradioliikenteen sieppaaminen. Komppania, jonka päällikönä toimi vänrikki Veikko Saarman, oli aloittanut toimintansa talvella 1942 Otaniemessä Espoossa ja siirretty vuoden 1943 alussa Kauniaisiin. Diplomaattiviestiliikenteen seuraaminen oli aloitettu jo Talvisodan aikana, aluksi Posti- ja Lennätinlaitokselta saatujen sanomakopioiden avulla. Oman kuunteluyksikön perustaminen oli katsottu vältttämättömäksi, kun oli todettu, että radioteitse liikkuu eri maiden lähetystöjen ja ulkoministeroiöiden välillä sanomia, jotka sisältävät merkittävää tietoa valtion-ja sodanjohtomme toiminnan tueksi.

Ravintola Vallilaan sijoittuivat siis kuunteluvastaanottimin varustetut kuuntelupisteet. Käytössä oli 12 amerikkalaista National XA-100-kuunteluvastaanotinta. Antennit vedettiin vanhan kirkon kellotapuliin. Diplomaattiviestityksen erikoisuus oli se, että sanomat sähkötettiin erittäin suurella nopeudella, useita satoja merkkejä minuutissa, kun normaali viestitys liikkui tyypillisesti sadan merkin minuuttinopeudella. Sen vuoksi merkit vastaanotettiin erityisellä piirturilla eli undulaattorilla, jonka tulostusnauhalta morsemerkit käsityönä tulkittiin. Komppanian undulaattoriasiantuntija oli uusikaupunkilainen kersantti Gunnar Domander, joka siviilityössään kansainvälisessä lennätinyhytiössä oli perehtynyt tähän tekniikkaan. 5. komppanian vahvuus oli noin 80 henkilöä.

Diplomaattisanomien avausryhmän tehtävänä oli diplomaattikuuntelun sieppaamien ja muuta tietä saatujen salakielisten sanomien avaaminen selväkielelle. Tämä noin 40 hengen ryhmä ei ollut varsinaisesti Päämajan Radiopataljoonan osa, vaan Päämajan organisaatiossa suoraan Tied 2:n eli Hallamaan alainen. Ryhmää johti tiedustelupäällikkö Aladár Paasosen veli kapteeni Arvid Paasonen. Se asettui työskentelemään Seikowin koululle. Salakielisanomien avaaminen oli tavallisesti matemaatikkojen ja kielenosaajien tiimityötä. Matemaatikot selvittivät käytettyjen salaamismenetelmien periaatteet matemaattisen ja loogisen analyysin avulla. Yksittäisen sanoman avaamisen edellytyksenä oli sen jälkeen kulloinkin käytetyn salaamisavaimen ratkaiseminen. Tämän jälkeen pääsi käyntiin sanoman tulkitseminen merkki merkiltä tai sana sanalta selväkieliseksi tekstiksi. Viimeistään tässä vaiheessa työ jäi kielenkääntäjälle, joka käänsi selväkielisen, mutta vielä vieraskielisen tekstin suomeksi. Avausryhmässä sanotaan olleen yhdeksän kielen taito. Merkittävin saavutus sodan aikana oli USA:n ulkoministeriön ja sen alaisten lähetystöjen ns STRIP-koodin murtaminen. Perustiedot oli ilmeisesti saatu saksalaisilta, mutta diplomaattiavausryhmä pystyi kehittämään avausrutiinia eteenpäin. Näin pystyttiin seuraamaan mm. Helsingissä ja Tukholmassa olevien lähetystöjen sanomanvaihtoa. Tämän mahdollisuuden paljastuminen tuli olemaan suuri järkytys amerikkalaisille. Merkittävä oli myös Turkin diplomaattisanomien avauskyky. Turkin kautta kulki paljon eri maiden asioihin liittyvää diplomaattiviestiliikennettä. Avattujen diplomaattisanomien jakelu oli erittäin suppea, aluksi vain tasavallan presidentti ja ylipäällikkö saivat tiedot, myöhemmin myös ulkoministeri oli jakelun piirissä. Sanomista saatiin erityisesti poliittista tietoa, esimerkiksi rauhanneuvotteluihin liittyen.

Yhtäkkiä ilmestynyt lähes 200 henkilön vahvuinen sotilasjoukko näkyi tietenkin pienen kaupungin katukuvassa. Harvat kaupunkilaiset kuitenkin tiesivät, minkälaisesta joukosta oli kyse. Tiedustelujoukko majoitettiin matkustajakoteihin, kouluille ja suojeluskuntatalolle. Upseerit ja lotat majoitettiin yksityiskoteihin. Sodan tässä vaiheessa ei itse tiedustelutyö ollut enää kovin intensiivistä. Joukolla oli aikaa osallistua erilaisin vapaa-ajan töihin ja harastuksiin. Uusikaupunkilainen Pentti Helpiö on aikanaan kerännyt muistelmia tästä ajasta haastattelemalla useita mukana olleita. Monet heistä olivat Uudestakaupungista lähtöisin. Tämä saattoi johtua jo aikaisemmin mainitusta seikasta eli siitä, että Varikkokomppanian päällikkö majuri Lautkari oli uusikaupunkilainen. Hän varmaan vaikutti siihen, että jo siinä vaiheessa, kun radiotiedustelijoiksi koulutettavia valittiin uuteen suureen koulutusryhmään vuoden 1940 alussa, tuli suuri joukko Uudenkaupungin suojeluskuntapoikia valituksi mukaan.

Pentti Helpiön haastateltavien kertoman mukaan väki vapaa-aikanaan auttoi maataloustöissä läheisillä maatiloilla. Luutnantti Sven-O Hultin osallistui, esimiesten luvalla luonnollisesti, Viipurista Uuteenkaupunkiin muuttaneen Makeis- ja Mehu Oy:n tehtaan asennus- ja käynnistystehtäviin. Vapaa-ajan ohjelmaan kuluivat myös picnic-retket lähisaariin, tennis, kortinpeluu ja erilaiset musiikkitilaisuudet. Elokuussa järjestettiin jopa runsasohjelmainen aseveli-ilta Suojeluskuntatatlolla. Radiotiedustelijoiden joukossa on yleensäkin todettu olevan tavallista enemmän musiikkimiehiä. Tämä johtunee siitä, että sähköttäjien tärkeänä valintakriteerinä on hyvä rytmitaju. Niinpä 5. komppanialla oli oma 10 miehen orkesteri.

Ulkomaista varainhankintaa

Ennen Stella Polaris-operaation käynnistymistä tapahtui tiedustelujohdon taholta kaksi erikoista yhteydenottoa ulkomaihin. Hallamaa tapasi elo-syyskuun vaihteessa Tukholmassa OSS:n eli CIA:n edeltäjän edustajan Wilho Tikanderin. Suomalaissyntyinen lakimies Tikander oli Tukholmassa toimivan 75 henkilön vahvuisen OSS:n tiedusteluaseman päällikkö. Asema oli tavanomaiseen tapaan sijoitettu USA:n lähetystöön tiedustelumiesten toimiessa erilaisilla lähetystövirkailijoiden peitetitteleillä. Yhteydenpito Hallamaan ja Tikanderin välillä oli jatkunut jo pitkään. Tällä kertaa Hallamaalla oli tarjottavana Tikanderia järkyttävä tieto: Suomen tiedustelu pystyy lukemaan STRIP-koodilla salattuja diplomaattisanomia. Tästä tiedosta OSS maksoi Hallamaalle 200 000 kruunua, josta muodostui osa Stella Polaris-operaation käyttövaroja.

Toinen kauppa tehtiin Japanin Tukholmassa olevan sotilasasiamiehen kenraalimajuri Makoto Onoderan kanssa. Suomen Tukholmassa olevan merivoima-asiamiehen välityksellä Paasonen teki Onoderalle tarjouksen huomattavasta määrästä venäläistä salakirjoitusmateriaalia sekä yhteistyöstä edelleen jatkossa. Paketin hinta oli 300 000 kruunua. Japanilaiset hyväksyivät tarjouksen ja näin Stella Polaris-kassa täydentyi kyseisellä summalla. Tietojen mukaan nämä varat käytettiin erityisesti merikuljetusten maksamiseen. On selvää, että Suomen valtion budjetissa ei tällaisia varoja ollut. Tässä yhteydessä on syytä todeta, että Japani ja Suomi olivat koko sodan ajan tiedusteluyhteistyössä. Radiotiedustelukeskuksessa toimi japanilainen yhteysupseeri, majuri Eichi Hirose.

Operaatio Stella Polaris käynnistyy

Syyskuun loppupuolella tiedustelujohto sai ensimmäiset ennakkotiedot pian solmittavan välirauhan ehdoista. Niiden ankaruus, muun muassa vaatimus Porkkalan vuokra-alueesta aivan pääkaupungin tuntumassa, nosti tiedustelujohdon arvion mukaan koko maan miehityksen todennäköisyyden erittäin suureksi. Katsottiin, että Stella Polaris-operaation toimeenpanokynnys ylittyy. Maanantaina 18.9.1944 Hallamaa piti yksikönpäälliköille puhuttelun, jossa hän korosti tilanteen vakavuutta ja antoi sen jälkeen tehtävän lähteä yksiköihin järjestämään siirtymistä ja värväämään matkalle henkilöstöä. Ennen tätä ei siis mukaan lähteviä ollut nimetty, eikä koko joukon vahvuutta täsmällisesti määritetty.

Ruotsiin lähteminen oli vapaaehtoista, perheenjäsenet sai ottaa mukaan. Lähtijöille annettiin parin päivän loma perheen noutoa ja siviilivaatteisiin pukeutumista varten. Noin 400 radiotiedusteluhenkilöstöön kuuluvaa eli 40 % Päämajan Radiopataljoonan vahvuudesta lähti matkalle. Perheenjäsenet mukaanluettuna joukko kasvoi noin 750 henkilöön. Mukana oli pieni joukko myös Päämajan tiedusteluosaston väkeä. Pääosa siirtyi kotiseuduiltaan junilla tai Keuruulta Radiopataljoonan autoilla Närpiöön, jonne oli varattu 3 laivaa. Laivat eivät päässeet Närpiön Nämpnäsin pieneen laituriin, vaan odottivat ulompana redillä. Henkilöstö ja materiaali kuljetettiin kalastajaveneillä ja proomuilla laivoihin. SS Maininki lähti 21. tai 22.9., mukanaan pääasiassa materiaalia, mutta myös muutama matkustaja, SS Georg lähti 24.9. aamulla, mukanaan noin 240 matkustajaa, SS Osmo 24.9. illalla, mukanaan samoin noin 240 matkustajaa. Närpiöstä lähteeet laivat menivät Härnösandiin. Laivamatka sujui rauhallisesti, vaikka tilanahtaus ja epätietoisuus tulevasta kohtalosta vaivasivat. Matkalla jopa vihittiin kaksi avioparia ja syntyi yksi lapsi. Avioliitot vahvistettiin myöhemmin kirkollisella vihkimisellä, mutta aluksen kapteeninkin suorittama vihkiminen katsottiin päteväksi.

Samanaikaisesti eli 24.9. aamulla lähti Uudestakaupungista SS Lokki, mukanaan noin 250 henkilöä. Sen määränpää oli Gävle. Tässä aluksessa matkusti myös viroaisia pakolaisia, muun muassa Viron arkkipiispa, jotka eräiden tietojen mukaan olivat tulleet junalla Uuteenkaupunkiin. Samoihin aikoihin eli 19.9 saapui Espoon rannikolle viimeinen Haukka-operaation vene, joka pääsi lähtemään Suomeen juuri ennen Tallinnan miehitystä. Siinä oli matkustajina muun muassa Haukka-operaation johtotehtävissä ollut viron entinen radiotiedustelun johtaja kapteeni Andres Kalmus sekä virolaisten tiedustelumiesten perheenjäseniä. Tämä vene jatkoi Espoosta suoraan Uuteenkaupunkiin. Epäselvää kuitenkin on, siirtyivätkö nämä pakolaiset Lokki-laivaan, vai jatkoiko vene suoraan Ruotsiin. Helsingistä tuli myös pieni Stella Polaris-operaatioon liittyvä alus, joka toi henkilöstöä ja materiaalia. Poikettuaan Uudessakaupungissa se jatkoi matkaa Närpiöön. Tässä aluksessa mukana ollut luutnantti Leo Naarvala kertoi vasta Närpiön laiturissa päättäneensä, ettei lähdekään Ruotsiin. Tämä kuvaa sitä, kuinka sattumanvaraista lähteminen tai lähtemättä jättäminen oli. Yleisesti ottaen lähtövaiheeseen liittyi jonkinlainen paniikkimieliala, joka monen lähtöpäätökseen osaltaan vaikutti.

Yllättävä vastaanotto

Stellistejä, jota nimitystä matkalaisista alettiin käyttää, ei otettukaan odotetulla tavalla vastaan. Suuren joukon samanaikainen saapuminen herätti suuren hälyn. Nyt ei enää ollut kyse pienestä salassa saapuvasta tiedustelijoiden ydinjoukosta. Ehrensvärdin viimeistä suositusta henkilöstön saapumisesta pienissä erissä ei ollut noudatettu. Ruotsalaiset ratkaisivat asian käsittelemällä suomalaisia pakolaisina ja kohtelemalla heitä sen mukaisesti.

Mukana ollut kalusto ja muu materiaali otettin heti FRA:n hoiviin. FRA oli tietoinen alusten tulosta ja sen edustaja oli jo merellä aluksia vastassa. Henkilöstö otettiin internoituina pakolaisina tilanteesta etukäteen tietämättömien siviiliviranomaisten hoitoon. Härnösandissa järjestettiin tilapäisiä majoituspaikkoja kirkkoihin ja oppilaitoksiin, joihin internoidut vartioituina suljettiin.

Maanantaina 25.9. paikallislehti Härnösands Posten otsikoi uutisartikkelinsa: ”428 suomalaista yllätti Härnösandin”. Artikkelissa kerrotaan, että täysin yllätetty sosiaalivirasto oli muutamassa tunnissa hankkinut saapuneille makuupaikat ja ruokaa. Pakolaiset olivat olleet uupuneita ja nälissään. Aluksista oli viimeisten tuntien aikana loppunut juomavesi. Heti maanantaiaamuna sosiaalivirasto tilasi puutavaraa, josta alettiin nikkaroida sänkyjä. Naiset ja miehet majoitettiin erilleen, naiset Folkets Parketin talvirakennuksiin ja miehet muihin käytettävissä oleviin tiloihin. Viranomaisilla ei artikkelin mukaan ollut mitään käsitystä syistä, joiden vuoksi Suomesta oli lähdetty. Todettiin, että tulijat näyttivät olevan varakasta väkeä. Heillä oli rahaa ja he olivat hyvin pukeutuneita, useilla naisilla jopa turkit yllä. Mieliala joukon keskuudessa näytti olevan hyvä.

Näin siis Härnösands Posten. Tosin lehden yleisönosastossa muutamat kirjoittajat arvelivat, että pakolaiset olivat ”natsimielisiä diktatuurikäskyläisi䔝, joista Ruotsin valtion pitäisi päästä mahdollisimman pian eroon. Härnösandissa tulijoiden edusmiehenä toimi kapteeni, salakirjoitusekspertti Erkki Pale, joka operaation jatkovaiheissakin oli Hallamaan tärkeä luottomies.

Gävleen saapunut SS Lokki oli ruotsalaisille ilmeisesti täysi yllätys, myös FRA:lle. Alukselle ei ollut järjestetty minkäänlaista vastaanottoa. Lopulta tilapäismajoitus järjestyi Gävlen Högbo Herrgårdiin. Sivullisten loitolla pitämiseksi kartanon tulotielle pystytettiin ”tartuntavaarasta” varoittava kyltti.

Tiedustelutoiminnalle jyrkkä ei

Hallamaa oli samanaikaisesti Tukholmassa järjestelemässä asioita. Tärkein tehtävä oli tietenkin tiedustelutoiminnan aloittamismahdollisuuksien selvittäminen. Yhteydenotot Ehrensvärdiin ja Thoréniin tuottivat selvän vastauksen ja pettymyksen: suomalaisen radiotiedustelun aloittaminen Ruotsin maaperällä ei ollut sallittua.

Muita tehtäviä kuitenkin oli. Ilmeisesti alusta lähtien Hallamaa oli aloittanut ruotsalaisen vastapuolen kanssa neuvottelut mahdollisesta materiaalin, sekä teknisen radiomateriaalin, että arkistomateriaalin myymisestä Ruotsiin. Lokakuussa Härnösandissa rannikkopuolustuksen kalliosuojissa olleet materiaalilaatikot samoin kuin Gävleen tuodut materiaalilaatikot siirrettiin laivakuljetuksinTukholmaan. Tekninen materiaali varastoitiin nyt FRA:n tiloihin ja arkistomateriaali hotelli Astonin kellariin

Vaikka suomalaisten tiedustelutoiminnalle saatiin ehdoton ei, alettiin heti alkuvaiheessa järjestellä suomalaisten radiotiedustelumiesten värväämistä FRA:n palvelukseen. Jo lokakuussa oli valittu parinkymmenen miehen joukko, joka edusti radiotiedustelumme eri osa-alueiden ammatillista huippua. Joukossa oli kuuntelijoita, liikennetutkijoita, matemaatikoita ja kielimiehiä. Komentaja Thorén on myöhemmin todennut suomalaisten antaneen merkittävän panoksen FRA:n työhön. Erkki Pale tuli FRA:n palkkalistoille yhdeksi kuukaudeksi FRA:n ja Stella Polaris -operaation yhteystehtäviin.

Paluu Suomeen alkaa

Pakolaisten karanteeniaika kesti vain noin kaksi viikkoa, jonka jälkeen he saivat vapaasti liikkua kaupungilla. Rahanpuute ja epätietoisuus tulevaisuudesta alkoi aiheuttaa monenlaista tyytymättömyyttä. Erkki Pale joutui tekemään suuren työn mielien rauhoittamisessa. Ruotsalaiset maksoivat pakolaisille huoltorahaa 2 kruunua viikossa. Myöhemmin voitiin tukea nostaa jonkin verran Hallamaan käytössä olevien varojen avulla. Ruotsalaiset tarjosivat myös työmahdollisuuksia, muun muassa metsätöitä. Muutamat menivätkin metsätöihin, joku meni maataloon rengiksi ja joukossa ollut mainosmies Niilo Kostermaa pääsi työhön paikalliseen tavarataloon somistajaksi, jossa työssä hän olikin aina toukokuulle 1945 asti. Suuri osa joukosta halusi kuitenkin palata mahdollisimman pian Suomeen, kun tuli selväksi, että suunniteltu toiminta ei Ruotsissa käynnistynyt.

Paluumuutto saatiinkin käyntiin. 18.10. lähti ensimmäinen ryhmä Haaparannan kautta Suomeen. Sen jälkeen paluu jatkui pienissä ryhmissä niin, että pääosa lienee palannut vuoden loppuun mennessä. Yksittäisten henkilöiden paluu jatkui vielä keväällä 1945.

Inventointia ja kaupankäyntiä

Erkki Pale siirtyi marraskuussa Tukholmaan toimiakseen täällä Hallamaan sijaisena, sillä Hallamaan piti palata Suomeen. Hän oli vielä Suomen puolustusvoimien upseerin virassa, eikä näin ollen voinut olla pitkään poissa virkatehtäviään hoitamasta. Paleen tehtävänä muun muassa oli mukana tuodun arkiston inventointi ja luettelointi. Tämä tapahtui hotelli Astonin kellarissa, jossa apuna oli muutama suomalainen upseeri ja pari sihteeriä. Tarpeeton, tässä vaiheessa arvoton asiakirjamateriaali samoin kuin asiakirjojen kaksoiskappaleet poltettiin. Arvokkain osa eli ensisijaisesti venäläinen salakirjoitusaineisto koodeineen ja sanomamateriaaleineen sen sijaan mikrofilmattiin. Tämä tapahtui arkiston fyysisen supistamisen nimissä, mutta taustalla oli tavoite tämän materiaalin käyttämisestä kauppatavarana.

Virallisesti Suomen valtio oli päättänyt myydä kaiken materiaalin, sekä teknisen että asiakirjamateriaalin ruotsalaisille. Tätä varten Tukholmaan oli saapunut kenraaliluutnantti Harald Öhquist seurueineen. Useiden vaiheiden jälkeen kauppa vahvistettiin vasta maaliskuussa 1945. Sen mukaan ruotsalaiset saivat haluamansa osat teknisest materiaalista sekä kaiken Neuvostoliittoa koskevan salakirjoitusmateriaalin samoin kuin diplomaattikoodimateriaalin erikseen sovittavassa laajuudessa, yhteishintaan 250 000 kruunua. Edelleen sovittiin, että muu osa arkistomateriaalia, joka siis jäi suomalaiseen omistukseen, talletetaan Ruotsiin yksityisiin tiloihin, jotka olivat hovitallimestari kreivi Carl Bonden omistama Hörningsholmin linna Södertäljen eteläpuolella ja tehtailija Sven Påhlsonin omistama Rottnerosin kartano Värmlannissa.

Hallamaa ei näissä kauppaneuvotteluissa ollut mukana. Sen sijaan hänellä oli pääsy kaikkeen Astonin kellarissa säilytettävään aineistoon, myös siihen, jota oltiin myymässä Ruotsille. Edellä mainittu mikrofilmausoperaatio tehtiin nimittäin ennen arkiston siirtoa lopullisiin sijoituspaikkoihinsa. On myös mahdollista, että kaikkea arvokasta materiaalia ei siirretty, tai sitä käytiin noutamassa takaisin. Nämä näkemykset ovat spekulaatioita, joista ei ole todisteita.

Myöhemmin Tukholmassa ja erityisesti Pariisin vaiheessa esiin tulevien seikkojen valossa on varmaa, että arvokkaimmasta materiaalista tehtiin useita kopioita. Joka tapauksessa siitä jätettiin Hallamaan ja hänen lähimpien apulaistensa, ainakin Jukka L. Mäkelän haltuun huomattava osa, pääasiassa mikrofilmeinä, jota sitten käytettiin myöhemmin Pariisissa hyväksi.

STRIP-koodia koskevien neuvottelujen yhteydessä lokakuussa 1944 Hallamaa teki OSS:lle ”könttätarjouksen” kaikesta suomalaisten hallussa olevasta salakirjoitus- ja sanomamateriaalista. Tietojen mukaan hintalappu oli myös merkittävän suuri. Tarjous aiheutti tiiviit neuvottelut Washingtonissa OSS:n ja ulkoministeriön kesken. Myös presidentti Rooseveltille meni tieto tarjouksesta. Neuvottelujen lopputuloksena oli 3.11.1944 Tikanderille saapunut USA:n ulkoministerin jyrkkä ei. Hän ei halunnut tässä vaiheessa riskeerata herkkiä suhteita venäläisiin. Tämän tarjouspaketin ulkopuolella Hallamaa toimitti OSS:lle jossain määrin muuta tiedustelumateriaalia. OSS ei tiennyt, että Hallamaa myi samat tiedot myös Ruotsin ja Japanin tiedusteluorganisaatioille.

Amerikkalaisten kielteinen suhtautuminen salakirjoitusaineistoon ei luonnollisesti koskenut saksalaista materiaalia. Niinpä Hallamaa luovutti OSS:lle täydellisen ENIGMA-laitteen, josta vastineeksi saatiin ”matkalaukullinen dollareita”, kuten amerikkalainen lähde asian ilmaisee.

Pale hoiti kauppoja Hallamaan edustajana. Hän oli hoitanut Hallamaan kontaktimiehenä tietokauppoja jo syyskuusta lähtien, ja agenttinimellään Artturi jatkoi kaupantekoa OSS:n kanssa edelleen. Hänen välittämänsä materiaalia käsiteltiin peitenimellä Sibelius II. Hän luovutti ensisijassa yleistiedustelun materiaalia, mm. Neuvostoliiton maavoimien ryhmitystietoja, suomalaisen tiedustelukäsikirjan muodossa olevia tietoja Neuvostoliiton organisaatiosta ja taktiikasta, valvontakomission toiminnasta Suomessa ja muutakin ajankohtaista tietoa. Ilmeisesti Stella-ryhmällä oli Suomeen jatkuvat yhteydet, joiden kautta Suomen tilannetta seurattiin. Suomalaisten tietojen lisäksi Pale välitti FRA:n palveluksessa olevien suomalaisten saamia radiotiedustelutietoja. Huomattava osa näistä tiedoista päätyi presidentti Rooseveltin päydälle asti.

Öhquistin ja ruotsalaisten kauppaneuvottelut etenivät ja marraskuun loppupuolella sopimus oli allekirjoitusta vailla. Aikaisemmasta kieltävästä vastauksesta huolimatta Pale esitti OSS:lle uudestaan tarjouksen tärkeimmästä tavarasta eli venäläisestä koodimateriaalista antaen OSS:n edustajien ymmärtää, että aikaa ei enää ole paljon. Tämä tai jotkin mut seikat aiheuttivatkin muutoksen OSS:n suhtautumisessa kauppaan.

Joulukuun alussa Tikander sai luvan ostaa tarjotun paketin. Erkki Paleen muistelmien mukaan tämän 1500-sivuisen paketin tärkein sisältö oli Neuvostoliiton maa- ja ilmavoimien ns. viitoskoodi. Amerikkalaisen arkistolähteen mukaan kauppahinta oli 250 000 Ruotsin kruunua. Pale mainitsee 200 000 Skr. Eri lähteet kuvailevat tapahtumaa hieman eri tavalla. Pale myi saman koodin Japanin Odoneralle samaan hintaan eli Palen mukaan hintaan 200 000 Skr. Tammikuussa Pale myi vielä kesällä 1944 ratkaistun Neuvostoliiton panssarikoodin sekä OSS:lle että Onoderalle saaden kummaltakin 100 000 Skr. Asiakirjoista kuvattiin näitä kauppoja varten erikseen lisäkopiot. Viitoskoodin oli Hallamaa myynyt myös Englannin edustajalle Harry Carr:ille hintaan 100 000 Skr. Nämä luovutettiin kehittämättöminä filmeinä, joten vastaanottaja kehitti ne itse.

Mainittakoon, että panssarikoodi oli ratkaistu vasta Kannaksen suurhyökkäyksen alkamisen jälkeen. Tämän jälkeen pystyttiin saamaan tietoja vastustajan hyökkäyssuunnitelmista, joka oli ratkaisevan tärkeää erityisesti Tali-Ihantalan taisteluissa.

Koodimateriaalikauppa OSS:n kanssa oli tehty USA:n ulkoministeriöltä salaa. Tukholman lähettiläs Herschel V. Jonson sai kuitenkin asiasta tietää, ja raportoi siitä välittömästi ulkoministeriöön. Ulkoministeri meni presidentin puheille ja vaati, että koodimateriaali luovutetaan venäläisille. Näin presidentti päättikin ja helmikuussa 1945 asiakirjat luovutettiin Neuvostoliiton Washingtonin-lähettiläälle Andrei Gromykolle. Tosin OSS tietenkin otti niistä itselleen kopiot sitä ennen. Vasta myöhemmin on käynyt selville, että kyseinen viitoskoodi ei enää ollut venäläisillä käytössä, vaan oli vaihdettu uuteen. Amerikkalaiset saivat siis epäkuranttia tavaraa.

Maaliskuussa 1945 Paasonen ja Hallamaa palasivat Tukholmaan erottuaan Suomen puolustusvoimien palveluksesta. Pian sen jälkeen Pale vuorostaan palasi Suomeen mukanaan kuvatut mikrofilmit. Filmit kehitettiin ja lähetettiin kuriiriteitse takaisin Hallamaan ryhmälle. Paleen tilalle Stella-ryhmän asioiden hoitajaksi tuli luutnantti Pentti Hartikainen. Tässä vaiheessa Hallamaa myi vielä Stella-materiaaliin kuuluneet usean maan diplomattikoodit sekä OSS:lle että japanilaisille.

Suomessa VALPO oli sillä välin aloittanut Stella Polaris-operaatiota koskevat tutkimukset ja kuulustelut. Pale pidätettiin 13.8.1945 työpaikaltaan Henkivakuutusyhtiö Salamasta. Alkoi pitkäaikainen raskas tutkintavankeus, välillä VALPON selleissä Ratakadulla, välillä Sörnäisten vankilassa. Lopulta 10.4.1947 Pale kutsuttiin itse VALPOn päällikön luo ankarasävyiseen kuulusteluun ja puhutteluun, joka yhtäkkiä päättyi toteamukseen ”Niin, emme tee teillä enää mitään”. 20 kuukauden pituinen tutkintavankeus oli päättynyt. Syytettä ei koskaan tullut.

OSS:lle selvisi vähitellen myös Paasosen ja Hallamaan rooli Tukholman kaupankäynnissä ja muissa tapahtumissa. Heihin ei enää luotettu ja OSS katkaisi kaikki yhteytensä heihin. Sen sijaan OSS järjesti itselleen tiedottajia Stella-ryhmän sisään, muun muassa merivoimaekspertti, luutnantti Jukka L. Mäkelän ja ilmavoimaekspertti, kapteeni Arvi Korkeakosken. Nämä ilmoittivat amerikkalaisille halunsa päästä muuttamaan pysyvästi USA:han ja pyrkivät ilmeisesti tässä hengessä tekemään hyviä palveluksia. Ilmeisesti Mäkelä oli varannut käyttöönsä huomattavan määrän Stella-arkiston tärkeitä asiakirjoja. Hän luovutti OSS:lle muun muassa useita neuvostolaivastoa koskevia asiakirjoja, luetteloja ja karttoja. Hän luovutti myös ajankohtaisia Suomen poliittis-sotilaallista tilannetta koskevia ajankohtaisia dokumentteja samoin kuin ruotsalaista tiedusteluaineistoa.

Lautkarin verstas

Ruotsiin tuodun teknisen materiaalin mukana oli tuotu Uudessakaupungissa viimeksi toimineen Varikkokomppanian koneita ja laitteita sekä materiaalia, joiden avulla voitiin jatkaa Kyynel-radioiden valmistusta. Ruotsiin tilatusta 100 kappaleen erästä oli 25 valmistettu. Loput 75 oli tarkoitus valmistaa Tukholmassa. Tätä varten Lautkari vuokrasi Lidingöstä verstastilat ja työ jatkui 7 hengen voimin. Sarja valmistui, maksut saatiin Ruotsin valtiolta ja nettotulos tilitettiin Pääesikunnan hallintotoimistolle.

Stella Polaris Ranskaan

Sodan päättyminen Euroopassa toukokuussa 1945 muutti tilannetta myös Stella Polaris-näkökulmasta. Mahtava OSS supistui pieneksi SSU- (Strategic Services Unit) yksiköksi.

Hallamaa ja Paasonen olivat tulleet epäluotettaviksi amerikkalaisten silmissä. Ennen kaikkea he olivat muodostunet Ruotsille poliittiseksi rasitteeksi. Hallaamaasta puhuttiin tiedustelupiireissä miehenä, joka kulkee lähetystöstä lähetystöön kauppaamassa koodeja. Taustalla oli myös Suomen VALPON ja myös Neuvostoliiton kiinnostuminen heistä mahdollisina sotarikollisina. Ruotsin hallitus määräsi heidät poistumaan maasta 15.7.1945 mennessä.

Vaihtoehtoisina turvapaikkoina olivat Englanti ja Ranska. Näistä Ranska oli aktiivisemmin kiinnostunut suomalaisista tiedustelumiehistä. Osatekijänä oli varmaan se, että Paasonen oli kenraali Charles de Gaullen kurssitoveri ranskalaisesta sotakoulusta. Hallamaa siirtyi Ranskaan lokakuussa 1945, siis huomattavasti ruotsalaisten asettaman määräajan jälkeen. Paasonen tuli hieman myöhemmin. Heidän lisäkseen Ranskaan siirtyivät vielä edellämainitut Arvi Korkeakoski ja Jukka L. Mäkelä, viimeksimainittu vasta helmikuussa 1946. Siirtymiset tapahtuivat Algerian kautta, naamioituina värväytymiseksi Muukalaislegioonaan. Myöhemmin tuli mukaan myös entinen Viron radiotiedustelun johtaja kapteeni Andres Kalmus.

Suomalaisten tiedustelumiesten tehtävät liittyivät Englannin ja Ranskan yhteiseen, Neuvostoliittoon kohdistuvaan tiedustelutoimintaan, joka oli käynnistynyt syksyllä 1945. Radiotiedustelusta ei tässä vaiheessa ollut kyse, sillä suomalaisjoukosta vain Hallamaa oli radiotiedustelun erikoismies. Sen sijaan joukko sai tehtäväkseen laatia Neuvostoliiton asevoimia koskevia yleisraportteja, esimerkiksi raportit Neuvostoliiton maavoimien organisaatiosta, Itämeren laivastosta ja Latviassa sijaitsevista lentokentistä.

Lähdeaineistona heillä oli mukanaan tuotu mikrofilmivarasto. Sanottiin, että suomalaiset olivat siinä vaiheessa parhaat Neuvostoliiton asevoimien tuntijat lännessä. Suomalaisten työpaikkana oli Pariisin lähellä sijaitseva Château du Belloy-niminen linna. Hallamaa pyrki kuitenkin radiotiedusteluyksikön perustamiseen ja houkutteli FRA:ssa työskenteleviä suomalaisia Ranskaan. Suomalaiset totesivat FRA:n maksavan parempaa palkkaa, eivätkä lähteneet. Ranskaan tuli kyllä muutamia muita suomalaisia radiotiedustelumiehiä, mutta he työskentelivät erikseen Hallamaan ryhmästä ranskalaisten tiedustelukuuntelijoiden kouluttajina.

Kyseinen Englanti-Ranska-operaatio oli pidetty salassa amerikkalaisilta. USA:n tiedustelun asettuessa rauhan ajan tilaan ja mahtava OSS:n supistuttua huomattavasti pienemmäksi SSU-yksiköksi pelättiin, että uudessa rauhan ajan yksikössä salaisuudet eivät säily. Amerikkalaiset saivat kuitenkin vihiä operaatiosta. He värväsivät sekä Mäkelän että Korkeakosken tiedottajikseen ja sijoittivat Pariisiin oman edustajansa kontaktimieheksi. Näin SSU oli jatkuvasti selvillä Hallamaan ryhmän tapahtumista ja tuloksista. Mäkelä antoi amerikkalaisille myös suoraan, ilman Hallamaan ryhmän välitystä, erilaisia tietoja mukanaan tuomasta runsaasta varastosta. Amerikkalaiset olivat tyytyväisiä. Kesällä 1946 he katsoivat Stella Polaris-operaation tämän vaiheen menestyksellisimmäksi HUMINT- (Human Intelligence) operaatiokseen. SSU soluttautui myös Ruotsiin jääneeseen FRA-ryhmään ja sai siltä erilaista tietomateriaalia, myös FRA:ssa hankittua.

Loppu lähestyy

Mäkelä ja Korkeakoski jatkoivat yhteydenpitoa OSS:ään. Ilmeisesti edelleen toivoen pääsyä USA:han he pyrkivät palvelemaan hyvin ja antoivat tietoa erilaisista pikkuasioistakin. He muun muassa ilmoittivat epäilyksistään suomalaisten Tukholmassa olevien Stella-miesten luotettavuudesta ja mahdollista yhteyksistä jopa KGB:hen. Tämä oli omiaan herättämään amerikkalaisten epäluottamusta koko Stella-organisaatioon. Todellisuudessa VALPO ja sen taustalla Neuvostoliitto olivatkin erittäin kiinnostuneita Stella-ryhmistä sekä Ruotsissa että Ranskassa. On ilmeistä, että näillä organisaatioilla oli omat tiedottajansa Stellan sisällä. VALPOn tutkijoita kävi myös Tukholmassa. Pariisin ryhmä alkoi rakoilla. Paasonen ja Hallamaa olivat hermostuneita. Yleinen epäluulon ilmapiiri vallitsi.

Stella Polaris oli myös käynyt tarpeettomaksi suojelijoilleen. Sen tietolähteet olivat kuivuneet. Suuri osa tiedoista oli myyty lisäksi kolmelle tai neljälle eri taholle, joten mistään salaisuuksista ei voinut enää puhua. Voidaan sanoa, että syksyllä 1946 noin 10 kuukautta kestänyt Stella Polaris Pariisissa-vaihe oli käytännössä päättynyt.

Kesällä 1946 Neuvostoliiton hallitus painosti Ranskan hallitusta luovuttamaan suomalaiset radiotiedustelumiehet sotarikollisina tuomittaviksi. Lokakuussa 1946 ulkoministeri Molotov vaati uudestaan Paasosen ja Hallamaan luovuttamista. Muun muassa sen vuoksi, että ilmeisesti luovuttaminen olisi ollut venäläisille propaganda-ase länttä vastaan, Ranska suhtautui vältellen koko luovutuskysymykseen. Paasonen ja Hallamaa vietiin ensin väliaikaiseen turvapaikkaan Ranskan miehitysvyöhykkeelle Saksaan. Samanaikaisesti tutkittiin mahdollisuusksia lopullisen turvapaikan löytämiseksi. Vaihtoehtoina olivat Etelä-Amerikka tai Francon Espanja. Vihdoin syksyllä 1947 Paasonen ja Hallamaa poistuivat maasta, Paasonen aluksi Portugaliin, sitten Sveitsiin, jossa hän avusti marsalkka Mannerheimia muistelmien kirjoittamisessa. Sieltä hän päätyi USA:han CIA:n palvelukseen. Hallamaa jäi Espanjaan neilikanviljelijäksi.

Jukka L Mäkelä palasi Suomeen kesällä 1952, toimi sotakirjailijana ja kuoli 1977. Korkeakoski jäi Ranskaan, meni siellä naimisiin. Hän kuoli vuonna 1960. Kalmus jäi samoin Ranskaan, palasi eläkkeelle Ruotsiin ja kuoli siellä 1990.

Jälkinäytökset Ruotsissa ja Suomessa

Ruotsiin jääneen arkiston kohtalo on sodan jälkeisinä vuosikymmeninä askarruttanut sekä mukana olleita että tutkijoita. Ensimmäiset tiedot siitä, että Rottnerosiin ja Hörningsholmiin talletetut arkistot olisi poltettu, saatiin jo vuonna 1947. Nämä tiedot olivat kuitenkin ilmeisesti täysin vääriä. Sen sijaan uskottavampi on tieto, että arkisto olisi poltettu jo silloin eläkkeellä olleen kenraalimajuri Ehrensvärdin käskystä vuonna 1960. Tämänkään tiedon paikkansapitävyyttä ei ole voitu varmuudella todistaa. On arvioita, että ainakin jokin osa olisi jätetty polttamatta. Sen sijaan Ruotsiin jäänyt kalusto tuli Sodan jälkeen Suomeen. Se oli Suomessa useita vuosia varastoituna VALPOn hallintaan, eikä sen jälkeeen ollut enää käyttökelpoista.

Kun ns. asekätkentä sodan jälkeen paljastui, tuli esille muitakin siihen enemmän tai vähemmän liittyviä asioita, joissa erityisesti radiotiedustelumiehet olivat mukana. Näitä sen ajan ilmastossa rikollisiksi leimattuja operaatioita tutkittiin samanaikaisesti asekätkentäjutun kanssa. Näitä olivat mm

• salainen radioverkko ns. Kyynel-verkko valtakunnan sisäisen tiedonkulun varmistamiseksi,
• Valvontakomission puhelinyhteyksien kuuntelu
• radiotiedustelun uudelleen käynnistäminen Suomessa kevättalvella 1945 ja myös
• Stella Polaris-operaatio.

Yhteensä 45 entisen Päämajan radiopataljoonan henkilöä joutui pidätetyiksi ja tutkintavankeuteen osallistumisestaan johonkin edellämainituista ”rikoksista”. Useat olivat olleet monessa mukana. Pisimpään istui Erkki Pale, 20 kuukautta elokuusta 1945 huhtikuuhun 1947. Ltn T.R.O. Kylmänoja istui tutkintavankeudessa eri jaksoissa 4 kk, lähes ainoana ”syntinään” radiotiedustelutoiminnan johtaminen sen uudelleen käynnistyessä. Näiden lisäksi kuulusteltiin ilman pidätystä 76 henkilöä PMRadP:sta. Tuomion sai lopulta 2 henkilöä, 1 -3 kk vankeutta. Ketään vain Stella Polaris-operaatioon osallistunutta ei lopulta syytetty eikä tuomittu. Nissä sekavissa oloissa koko meidän sotilaallinen tiedustelujärjestelmämme lakkautettiin, radiotiedustelu sen mukana kesällä 1945.

Oikeudellisessa mielessä nähtiin vielä loppunäytös syksyllä 1950, jolloin eduskunnassa edustaja Mauri Ryömä ja 12 muuta edustajaa lähetti perustuslakivaliokuntaan muistutuskirjelmän, jonka mukaan entinen oikeuskansleri Toivo Tarjanne oli oikeuskanslerina ollessaan laiminlyönyt huolehtia Stella Polaris- hankkeeseen osallistuneiden henkilöiden asettamisesta syytteeseen.

Perustuslakivaliokunnan mietintö valmistui keväällä 1951. Sen mukaan näytti siltä, että everstit Paasonen ja Hallamaa olivat Stella Polaris -operaation toteuttamisessa syyllistyneet rangaistaviin tekoihin. Kun he kuitenkin jatkuvasti olivat oleskelleet ulkomailla eikä heitä asian johdosta voitu kuulla, heidän tekjensa rikosoikeudellisen luonteen määritteleminen ei ollut mahdollista, eikä näin ollen syytettä voinut nostaa. Heidän operaatioon osallistuneiden alaistensa tekojen arvostelu jä riippumaan everstien tekojen selvittämisestä.

Eduskunta käsitteli asiaa 14.–15.6.1951. Lopullisessa äänestyksessä äänin 91–33 päätettiin, että oikeuskansleri ei ollut toiminut lainvastaisesti.