Ruotsin radiotiedustelu

Seuraava artikkeli on Sanomansieppaajia ja koodinmurtajia -teoksesta yli jäänyttä aineistoa ja sopii erinomaisesti kirjan oheislukemistoksi.

Lauri Lehtonen 16.10.2017

Ruotsin signaalitiedustelu 1900–1945

Radiotiedustelu tuli merkitykseltään vähitellen kasvavaksi osaksi Ruotsin sotilastiedustelua aina radioiden käyttöön tulosta lähtien 1900-luvun alussa. Olosuhteet johtivat siihen, että toisen maailmansodan aikana radiotiedusteluorganisaation tehtäväksi ja erittäin tulokselliseksi toiminnaksi tuli myös kaapeliteitse välitettävien viestien sieppaus ja käsittely. Tästä syystä kapea-alaisen radiotiedustelu-termin sijasta tässä esityksessä käytetään yleisempää termiä signaalitiedustelu.

1. Aika ennen toista maailmansotaa

Kokeilujen ja alkukehityksen aika

Radion ottaessa ensi askeleitaan Ruotsin laivaston viestivälineenä 1900-luvun alussa havaittiin uuden viestivälineen mukanaan tuoma tiedustelun mahdollisuus aivan samaan tapaan kuin oli tapahtunut monien muidenkin maiden asevoimissa. Vieraiden laivastojen viestejä alettiin enemmän tai vähemmän systemaattisesti siepata ja analysoida. Ruotsin laivastossa se alkuvaiheessa oli radiomiesten oheistoimintaa, jota harrastettiin päätehtävän salliessa. Dokumenttina merkittävästä systemaattisuudesta oli vuonna 1915 valmistunut raportti Venäjän laivaston kipinälähetinsignaaleista. Laivasto toimi siis radiotiedustelun edelläkävijänä.

Ensimmäisiä radiotiedustelukokeiluja maavoimissa toteutettiin vasta 1910- luvulla, jolloin maavoimien radiotoiminta yleensäkin alkoi. Esimerkiksi sen ajan tekniikkaan perustuvia kipinälähetinradioita käytettiin maavoimien harjoituksessa ensimmäisen kerran vuonna 1913. Ongelmana oli muun muassa ammattitaitoisen teknisen henkilöstön vähäisyys. Maavoimien toimintaan liittyvä radiotiedustelu käynnistyi varsinaisesti vasta 1930-luvulla.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa Ruotsin signaalitiedustelun yhteistyökumppani oli Saksa. Yhteistoiminnasta tältä ajalta on hyvänä esimerkkinä operaatio, joka käynnistettiin venäläisten diplomaattisähkeiden saamiseksi saksalaisten käyttöön. Tukholmasta tuli diplomaattiviestitoiminnan eräänlainen solmukohta sen vuoksi, että Venäjän oli turvallista suunnata ulkoministeriönsä sähkeyhteydet länsimaissa oleviin lähetystöihinsä kiertämään Ruotsin kautta. Saksalaiset tiesivät tämän ja pyrkivät Ruotsin kanssa sopimukseen viestien sieppaamisesta ja toimittamisesta Saksaan. Ruotsalaisia kiinnosti viestien sisältö, mutta heillä ei ollut kykyä murtaa venäläistä diplomaattikoodia. Saksalaiset sen sijaan hallitsivat venäläisen koodin. Näin syntyi kauppa: ruotsalaiset sieppaavat viestit, toimittavat ne Saksaan ja saavat saksalaisten avaamat viestit kopioina takaisin. Sähkeet Tukholmasta Berliiniin ja takaisin lähetettiin diplomaattikuriiripostissa suljettuina omaan kirjekuoreensa. Berliiniin oli lähetetty yhteysmies, joka huolehti siellä viestien vastaanottamisesta ja lähettämisestä ja siihen liittyvästä kirjanpidosta. Samalla hänen oli määrä saksalaisten opastuksella perehtyä kyseiseen koodiin ja sen murtamiseen. Tällä systeemillä saksalaiset saivat käyttöönsä Venäjän ulkoministeriön ja sen Lontoon lähettilään koko kirjeenvaihdon vuosilta 1909–1914.

Yhteistoiminta jatkui myös ensimmäisen maailmansodan sytyttyä ja edelleen vuoteen 1919, siis Venäjän vallankumouksen jälkeenkin. Venäläiset siirtyivät aika-ajoin uuteen koodiin, mutta saksalaiset pysyivät perässä.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Ruotsin puolustusvoimien kiinnostus viestitekniikkaan, erityisesti radion tekniseen kehitykseen kasvoi. Upseerit tekivät tutustumismatkoja Saksaan, Englantiin ja Ranskaan. Radiotekniikassa oli siirretty kipinälähettimistä aivan uuden suorituskyvyn, muun muassa puheviestitysmahdollisuuden suomaan elektroniputkitekniikkaan. Laivasto oli edelleen kehityksen etulinjassa. Elektroniputkilähettimiä kokeiltiin vuosina 1920 – 1921. Ruotsin laivasto sai tiettävästi ensimmäisenä maailmassa puheradiovarustuksen. Tiedustelunäkökohta jäi radion kehityksen alkuvaiheissa välillä taka-alalle. Radiosuuntimalaitteita kehitettiin, mutta ensi sijassa navigointitarkoituksiin.

Maavoimissa radiotekninen kehitys seurasi samoja linjoja, joskin kaluston lukumäärä ei riittänyt edes tavanomaisen sotaharjoituksen tarpeisiin. Vaikka aktiivinen radiotiedustelu oli taka-alalla, kiinnitettiin kuitenkin huomiota oman radioviestityksen suojaamiseen tiedustelulta, mikä lähinnä merkitsi salaamismenetelmien kehittämistä.

Salaustekniikan kehitystyö

Ruotsissa oli Aktiebolag Cryptograph- niminen yhtiö aloittanut salakirjoituskoneiden kehitystyön jo vuonna 1915. Taloudelliset ja tekniset vaikeudet hidastivat vaatimukset täyttävän laitteen saamista markkinoille. Kilpailemassa oli myös saksalaisten ENIGMA. Ruotsin puolustusvoimien salauslaitehankintojen valmistelu aloitettiin viimein vuonna 1924, jolloin koekäyttöön tilattiin kaksi AB Cryptographin laitetta A.22 ja kaksi ENIGMAa. Laivasto suoritti omia ENIGMa-kokeilujaan. Moskovan sotilasasiamiehelle annettiin ENIGMA koekäyttöön.

Kokeilutulokset olivat ristiriitaisia. Laivasto olisi valinnut ENIGMAn, mutta Moskovan sotilasasiamies piti sitä epäluotettavana. Mainittakoon, että samoihin aikoihin tuli tieto, jonka mukaan Neuvostoliittoon oli hankittu suuri määrä modifioituja ENIGMA-laitteita. Vertailuprosessissa päädyttiin lopulta kotimaiseen tuotteen valintaan ja 1920-luvun lopulla tilattiin sarja AB Cryptographin salauslaitetta tyyppiä B-21. Yhtiön johtoon oli tässä vaiheessa tullut insinööri Boris Hagelin, josta nopeasti tuli ruotsalaisen salauslaitekehityksen keulakuva.

Hagelinin johdolla kehitystyö jatkui. 1930-luvulla kehitettiin B-sarjan seuraajaksi C-sarja. Hankinnat jatkuivat, osittain myös AB Cryptocraphin ja yhtiössä tehtävän kehitystyön taloudelliseksi tukemiseksi niin, että 1930-luvun loppupuolelle mennessä Ruotsin puolustusvoimat tilasi yhteensä noin 500 kappaletta uutta C-35-tyyppistä laitetta.

Myös vienti ulkomaille käynnistyi, sekä valmiiden laitteiden että valmistuslisenssien muodossa. Ranskassa oli jo 1930-luvun alkupuolella aloitettu B-211-tyypin lisenssivalmistus tuotantomäärän ennen toista maalimansotaa ollessa noin 500 kappaletta. Myös Neuvostoliittoon oli myyty yksi kappale tyyppiä B-211, josta sittemmin valmistettiin Puna-armeijan käyttöön sovellettuja kopioita. USA:ssa alkoi tyypin C-36 (M-209 Converter) lisenssivalmistus. Laitteita eri versioina myytiin muun muassa Suomeen, Norjaan ja Hollantiin. Italian laivasto osti 20 laitetta tyyppiä C-38-M . Kaikkiaan Hagelinin salauslaite oli alansa myydyin tuote useiden vuosikymmenien ajan. Vuoden 1939 lopussa Hagelinin yhtiön nimeksi tuli AB Ingenjörsfirman Cryptoteknik.

Hagelinin salauslaitteet eivät olleet murtamattomia. Arne Beurling oli jo varusmiesaikanaan 1930-luvun alussa kryptoanalyyttisissä tehtävissä toimiessaan todennut B-21-tyypissä merkittäviä heikkouksia testatessaan laitetta. Hän arvioi, että koneen suorittama salaus on murrettavissa, jos tunnetaan muutama selväkielikirjain sanoman alussa. Tehtiin koe, jossa salattu teksti alkoi sanalla ”ylipäällikkö”. Kun se annettiin Beurlingille, hän kirjoitti selväkielitekstin suoraan siltä istumalta. Tällainen tekstiin sisältyvän selväkielisanan, tietäminen /keksiminen/arvaaminen eli ”crib” on koodinmurtamisen yleinen apukeino, joka tässäkin tapauksessa toimi.

Amerikkalaiset mursivat C-tyypin samoin kuin Puna-armeijan käyttämän B-211-version salauksen. Bletchley Parkissa luettiin säännöllisesti Italian laivaston C-38-M-laitteella salatut sanomat.

Radiotiedustelu vakiintuu

Aktiivisen radiotiedustelun voidaan sanoa alkaneen vuonna 1927, jolloin lippulaiva Sverigen radioupseeri Ragnar Thoren päätti aloittaa käynnissä olevan Neuvostoliiton Itämeren laivaston harjoituksen radioliikenteen seurannan. Radiotiedustelu, jota alussa harrastettiin satunnaisluonteisesti, vakiintui säännölliseksi toiminnaksi vuonna 1931, jolloin seurattiin Neuvostoliiton, Saksan ja Englannin laivastojen radioliikennettä. Radiotiedustelun aktiivisena puolestapuhujana oli kapteeni (myöhemmin amiraali) Erik Anderberg, jolla myöhemminkin oli merkittävä rooli Ruotsin radiotiedustelun organisoinnissa ja kehittämisessä. Tällöin vuonna 1931 annettiin radiotiedustelutehtävä kaikille aluksille, joilla oli radiohenkilöstöä. Toiminnan johtajaksi eli rannikkolaivaston radiotiedustelu-upseeriksi, jonka tehtäviin kuului myös liikennetutkimus ja tulosten raportointi, määrättiin Drottning Victorian viestiupseeri kapt A.E.F. Scholander. Monet laivaston upseerit, esimerkiksi luutnantti Olof Kempe, jotka näin saivat ensikokemukset radiotiedustelusta, tulivat myöhemmin kapt Anderbergin tapaan radiotiedustelun avaintehtäviin.

Radiotiedustelun tuloksia arvioidessaan merivoimien esikuntapäällikkö määritti merivoimien radiotiedustelun pääkohteeksi jatkossa Neuvostoliiton asevoimat, ensisijaisesti Itämeren laivaston, mutta myös maavoimat, ilmavoimat, OGPU (myöh. KGB jne) ja Mustanmeren laivaston. Radiotiedustelulle asetettaviin vaatimuksiin lisättiin kohteiden paikantaminen. Tätä varten tehtiin laajoja maastontutkimuksia sopivien suuntimoasemien paikkojen löytämiseksi rannikoilta.

Laivastossa järjestettiin talvikausina 1930 – 1931 ja 1932 – 1933 kapteeni Anderbergin johdolla salakirjoituskursseja, joilla käsiteltiin teoriassa salaamisjärjestelmien periaatteita, mutta myös käytännön kuuntelutoiminnassa havaittuja ja analysoituja eri maiden todellisia järjestelmiä. Monista näiden kurssien osanottajista tuli myöhemmin Ruotsin radiotiedustelun merkittäviä koodinmurtajia, esimerkiksi matemaatikko (myöhemmin professori) Arne Beurling, luutnantti (myöhemmin FRA:n osastopäällikkö) Åke Rossby ja edellä mainittu luutnantti (myöhemmin FRA:n liikennetutkimusosaton päällikkö) Olof Kempe. Laivastossa aloitettu kryptokurssitus laajeni myöhemmin siten, että kurssit järjestettiin vuorotellen yleisesikunnan ja laivaston johdolla.

Kryptoalan koulutettavien löytämiseksi ja sitä kautta rekrytoitaviksi laajenevan radiotiedustelun tarpeisiin järjestettiin ammattilehtiin, jopa päivälehtiinkin koodien murtamiseen liittyviä kilpatehtäviä palkintoineen. Menestyneisiin kilpatehtävien ratkaisijoihin otettiin salaa yhteyttä ja tarjottiin mahdollisuutta osallistua 1930-luvulla perustetun yleisesikunnan kryptojaoston järjestämiin kursseihin. Näin saatiin reserviin ammattitaitoista kryptohenkilöstöä, jota tulevina vuosina todella tultiin tarvitsemaan.

Ruotsin alueella oli vuosina 1934 ja 1936 tehty runsaasti epämääräisiä havaintoja kohteesta, jota alettiin nimittää aavelentokoneeksi. Sen havaitsemiseen ja identifiointiin uhrattiin paljon voimia, myös radiotiedustelun mahdollisuuksia. Tällöin tulivat esille erityisesti maavoimien hitaasti kehittyneen radiotiedustelun monet puutteet: lyhytaaltovastaanottimien taajuusalue oli liian kapea, suuntimot olivat alkeellisia ja henkilöstön koulutus oli puutteellinen. Maavoimissa oli vain harvoja yli 100 merkkiä minuutissa vastaanottamaan kykeneviä kuuntelijoita, vaikka vaatimukseksi oli asetettu 130 merkkiä minuutissa. Merivoimien kalustolla oli omat rajoituksensa, radiot ja suuntimalaitteet toimivat ainoastaan pitkillä aalloilla,

Yleisesikunnan kryptojaosto pyrki saamaan lisää tietoa ja kokemusta ja siinä mielessä haki yhteyksiä naapurimaiden, ensi sijassa Norjan ja Viron radiotiedusteluorganisaatioihin. Norjasssa oli aloitettu intensiivinen kehitystyö sekä koodikysymysten että kuuntelutoiminnan alalla, vaikkakin tulokset alkoivat näkyä vasta 1930-luvun lopulla varojen vähäisyyden hidastaessa kehitystä. Virolla taas oli mahdollisuus lähietäisyydeltä seurata Neuvostoliiton sotilasradioliikennettä ja kehittää käytännön tasolla radiotiedustelun eri osa-alueita. Heinäkuussa 1935 Ruotsin Baltian maihin akkreditoitu sotilasasiamies lähetti Viron radiotiedustelun tuloksiin perustuvan varsin yksityiskohtaisen raportin, jossa tulivat esille Neuvostoliiton tärkeimmät radioverkot alkaen Ruotsissa toimivien agenttien verkoista ja päätyen Puna-armeijan verkkoihin. Raportin mukaan laajin oli NKVD:n verkkokokonaisuus, toiseksi laajin asevoimien verkko, jossa Puna-armeija toimi lähinnä lyhyillä aalloilla (alueella noin 2,5–9 MHz) ja Punalaivasto pitkillä aalloilla (alueella noin 0,2–0,5 MHz). Raportti johti yhteydenpidon jatkamiseen siinä muodossa, että yleisesikunta lähetti vuonna 1936 edustajansa kapteeni Hallenborgin Viroon, jossa hän keskusteli Viron radiotiedustelun asiantuntijoiden, erityisesti radiotiedustelun kehittämisen alkuunpanijan everstiluutnantti Artur Normakin kanssa. Samalla vaihdettiin myös tietoa, Normak kertoi Viron radiotiedustelun organisaatiosta, toiminnasta ja sen pääkohdetta eli Neuvostoliittoa koskevista tuloksista ja sai tietoa Hagelinin salakirjoituskoneista. Esille tuli muun muassa se, että Viron sotakorkeakoulun oppilaat saivat varsin perusteellisen kryptokoulutuksen, jossa oppikirjana käytettiin Virossa kirjoitettua Sifri Käsiraamat (Salakirjoituksen käsikirja) -teosta.

Seuraava tutustumiskohde oli Suomi, jonka radiotiedustelu myöhäisestä käynnistymisestä huolimatta oli jo 1930-luvun loppupuolella päässyt merkittävälle tasolle. Suomen radiotiedusteluun kävi keväällä 1937 tutustumassa komentaja Svenonius laivaston esikunnasta. Matkalla Svenonius tapasi Yleisesikunnan ja sen Ulkomaaosaston korkeinta johtoa ja pääsi kapteeni Hallamaan opastamana tutustumaan radiotiedusteluun varsin yksityiskohtaisesti. Hänen kirjoittamansa raportti osoittaa, että Hallamaa oli ”avannut hänelle kaikki ovet” ja käynyt läpi radiotiedustelun organisaation, koulutusjärjestelyt, kalustoasiat, toiminnan ja tulevaisuuden suunnitelmat, joihin raportin mukaan kuului moderni radiotiedustelukeskus Savonlinnaan. (Tämä ei sellaisenaan koskaan toteutunut). Matkan antia oli ennen kaikkea sen antama vaikutelma Suomen radiotiedustelun merkittävästä asemasta organisaatioissa kaikkien puolustushaarojen yhteisenä tiedusteluorganisaationa ja Suomen puolustusvoimien sitoutumisesta sen kehittämiseen.

Ruotsin radiotiedustelun hajanainen organisaatio heijasteli koko puolustusvoimien organisaatioita, joka vielä 1930-luvulla muodostui joukosta kuninkaallisen neuvoston alaisia erillisiä johtoportaita. Ilmavoimat oli ainoa puolustushaara, jolla oli yhtenäinen johto-organisaatio. Vasta vuonna 1930 perustettiin puolustuskomissio, jonka ehdotus vuonna 1935 sisälsi esitykset kolmen puolustushaaran johto-organisaatioista, joiden yläpuolella toimisi puolustusvoimien komentaja apunaan yleisesikunta. Ehdotus toteutui vuonna 1937. Yleisesikunnan kokoonpanossa oli yhdeksän jaostoa, joihin kuului muun muassa tiedustelujaosto, salakirjoitusjaosto ja viestijaosto. Tiedustelujaoston toimialana oli ulkomailla olevien sotilasasiamiesten tuottaman tiedon käsittely. Salakielijaosto vastasi toisaalta oman viestiliikenteen tietoturvasta sekä toisaalta kuuntelumateriaaliin liittyvien koodien murtamisesta ja sanomien avaamisesta. Viimeksi mainittua tehtävää varten jaostossa oli oma osastonsa. Kuuntelusta vastasi viestijaosto. Radiotiedustelun kannalta organisaatio oli vielä hajanainen sisältäen sekä tietoturva- että koodinmurtotehtävät yhteisessä johdossa ja toisaalta erottaen kuuntelutoiminnan omaan organisaatioyksikköönsä. Toimintaohjeissa oli korostettu kuitenkin näiden osapuolten yhteistoiminnan tärkeyttä. Radiotiedustelun suuntaamisen valtuudet oli salakielijaoston päälliköllä, kapteeni Eskil Gesterillä. Viestijaoston eli kuuntelun päällikkönä oli aikaisemmin mainittu kapteeni Erik Anderberg.

Salakielijaoston tehtävänä oli myös huolehtia salakirjoituskoulutuksesta koodinmurtajaeksperttien lisäämiseksi reserviin. Vuosittaisten puolustusvoimIen palveluksessa oleville järjestettyjen kurssien lisäksi järjestettiin kirjekurssimuotoista opetusta valituille henkilöille. Tämä koulutusmuoto tavoitti lukuvuonna 1937–1938 yhteensä 130 henkilöä. Upsalan yliopistossa järjestettiin erityisesti naisylioppilaille suunnattu salakirjoituskurssi. Yleisesikunnan järjestämien kurssien ohjelmaan kuului teoriaopintojen lisäksi myös sotapeli, jonka tilannetaustana oli Englannin, Saksa ja Neuvostoliiton salattu diplomaatti- ja sotilasviestiliikenne viestiliikennetietoineen eli kutsuineen, taajuuksineen ja liikenteen erityispiirteineen. Tilannetietoihin kuului myös muiden tiedustelulajien antamaa taustatietoa, josta avaaja saattoi löytää tai arvata selväkielisiä avainsanoja (”crib”) avauksen kiinnekohdiksi. Koulutusta johti kapteeni Åke Rossby.

Varsinainen pysyvä kuunteluvoima oli tässä vaiheessa edelleen vielä laivaston varassa. Alusten radiohenkilöstön lisäksi kuuntelua hoiti Karlskronan laivastotukikohtaan vuonna 1934 perustettu 4 miehen kuunteluryhmä. Näillä voimilla ei vielä pystytty järjestämään keskeytymätöntä kuuntelutoimintaa. Maa- ja ilmavoimien puolella kuuntelua on harrastettu vain ajoittain.

Vuonna 1938 Yleisesikunta teki kuninkaan neuvostolle esityksen radiotiedustelun voimavarojen lisäämisestä ja sen organisoimisesta yhteiseen johtoon perustellen radiotiedustelun suurta merkitystä tiedustelutiedon tuottajana ja tuoden esille toiminnan ja organisaation silloiset heikkoudet. Esitys, joka aikanaan tuli johtamaan FRA:n perustamiseen, tuotti tässä vaiheessa vain puolinaisen tuloksen, sillä neuvosto myönsi määrärahan puolustusvoimien radiolaitoksen perustamista varten Karlskronaan. Tämä merkitsi siis vain laivastoaseman kuunteluryhmän vahventamista ja uudelleen organisointia. Tässä yhteydessä lyhenne FRA tuli ensimmäistä kertaa käyttöön, sillä Karlskronan radiolaitoksen virallinen nimi oli Försvarsstabens Radioanstalt. Muilta osin radiotiedustelun toimielimet jäivät toimimaan edellä kuvatulla tavalla yleisesikunnan organisaation osina.

2. Toisen maailmansodan alkuvuodet: Suomen talvisodan aika, Saksa miehittää Norjan

Toisen maailmansodan syttyminen merkitsi luonnollisesti Ruotsissakin puolustusvoimien valmiuden kohottamista. Radiotiedustelun osalta tämä merkitsi sitä, että salakielijaoston reserviläisiä kutsuttiin palvelukseen. Myös kuuntelupuoli keskitettiin nyt tälle jaostolle ja kuuntelutoiminta keskitettiin Tukholmaan, jonne myös Karlskronan radiolaitoksen kuuntelijat siirrettiin. Jaoston tehtäviin lisättiin myös liikennetutkimus.

Laajeneva radiotiedustelutoiminta ei enää mahtunut yleisesikunnan tiloihin ja eri vaiheiden jälkeen salakielijaos siirrettiin osoitteeseen Karlaplan 4, josta lähes koko sodan ajaksi tuli radiotiedustelun merkittävä asemapaikka. Täälläkin tilat toiminnan yhä laajetessa kävivät ahtaiksi ja sen vuoksi otettiin joukko Lidingön saaren huviloita ja muita tiloja radiotiedustelun käyttöön. Huviloille annettiin käyttötarkoitusta kuvaavia –bo-päätteisiä peitenimiä. Punalaivastoa kuunteleva henkilöstö, kuuntelijat ja koodinmurtajat sijoittuivat taloon Krybo, Puna-armeijaa kuuntelevat kuuntelijat taloon Rabo, koulutuspaikaksi tuli talo Utbo, ruokailu tapahtui talossa Matbo jne. Tarpeiden vaihdellessa myös tilajärjestelyt muuttuivat. Karlaplan 4:n asema sai nimen Karlbo.

Sekä Puna-armeijaan että Itämeren laivastoon kohdistuvaan kuunteluun alettiin lisätä voimaa merkittävästi. Maavoimien noin 20 miehen kuuntelujoukkuetta alettiin laajentaa noin 50 miehen vahvuiseksi. Koulutettaviksi pyrittiin löytämään radioamatöörejä, joilla olisi valmiiksi sähkötyksen vastaanottotaito. Merivoimien sanomien sieppaajilta vaadittiin vastaanottonopeus 120 merkkiä minuutissa ja Puna-armeijaa kuuntelevilta 100 merkkiä minuutissa. Vastaanotinkalustoa siirrettiin sekä maa- että merivoimien puolelta radiotiedustelun käyttöön. Lidingön asemien lisäksi perustettiin noin 20 kuunteluasemaa maan eri osiin.

Signaalitiedustelu monipuolistui niin, että toisaalta kohteeksi tuli sotilaallisen viestityksen lisäksi diplomaattiviestitys ja tekniseltä kannalta radioviestityksen rinnalle tulivat kaapeliviestit.. Kaapeliliikenne, jota saatiin lennätinlaitoksen avustuksella, käsitti ainakin Saksan, Englannin, Ranskan Neuvostoliiton, Norjan , Tanskan, Italian, Belgian, USA:n ja Suomen diplomaattiviestejä. Yhteensä 13 maan diplomaattikoodit ratkaistiin ensimmäisen sotavuoden kuluessa. Murtamattomien diplomaattikoodien joukossa merkittävin oli Neuvostoliiton 4N-koodi, jossa edelleensalaus perustui yhteenlaskuun ja kertakäyttöavaimiin..

Ruotsin radiotiedustelun pääkohteena talvisodan aikana olivat Neuvostoliiton asevoimat, osittain Ruotsin omista lähtökohdista ja tiedustelutarpeista lähtien, mutta myös suomalais-ruotsalaisen yhteistoiminnan hengessä. Juuri ennen talvisodan syttymistä Reino Hallamaa oli vieraillut komentaja Eskil Gesterin luona mukaan salkullinen Suomen radiotiedustelun ”kruununjalokiviä”eli Puna-armeijan ja itämeren laivaston koodimateriaalia, joita vastaan hän sai satakunta vastaanotinta Suomen radiotiedustelulle. Näiden lisäksi tärkeänä tukena Suomen radiotiedustelulle olivat radioautot, jotka talvisodan aikana saatiin hankituksi Ruotsista ja joista tuli jatkosodan radiotiedustelun liikkuvan yksikön peruskalusto.

On ilmeistä, että Suomen rintamilla taistelevien Puna-armeijan joukkojen liikennettä seurattiin erityisesti. Toiminta- ja tulosraportteja ei ole käytettävissä, mutta David Kahn väittää teoksessaan ”Codebreakers”, että talvisodan Raatteen tien taisteluihin liittyvät radiotiedustelutiedot olivat peräisin pelkästään ruotsalaisilta. Tämä ei varmastikaan pidä paikkaansa, mutta on todennäköistä, että ruotsalaiset avasivat näitä sanomia ja välittivät tuloksia suomalaisille.

Ruotsin radiotiedustelun edustajia vieraili Suomessa vuoden 1940 alussa. Neuvottelut käytiin Tuusulassa, jossa Suomen radiotiedustelun meripuoli talvisodan aikana toimi. Arne Beurling kävi Erkki Palen kanssa meri-5N-koodin murtamiseen liittyviä neuvotteluja, Åke Rossby ja Olof Kempe vierailivat ilmeisesti meripuolen tiedustelua koskevien neuvottelujen merkeissä.

Ruotsin radiotiedustelun erityismielenkiinto kohdistui Itämeren laivaston radioliikenteeseen. Tähän oli monia syitä. Ensinnäkin Ruotsin radiotiedustelun kantavana voimana ja kehittäjänä oli nimenomaan laivasto, jonka tiedustelullinen mielenkiinto luonnollisesti kohdistui muiden maiden laivastoihin. Itämeren laivaston koodeihin oli päästy hyvin kiinni ja radiotiedustelu oli tuottanut tulosta. Tämä antoi hyvän perustan yhä tiheämpään tahtiin ilmestyneiden uusien koodien murtamiselle. Sen sijaa Saksan laivastoon ja sen ENIGMAan ei oltu saatu otetta.

Ennen talvisotaa Itämeren laivaston koodeista tärkein oli taktinen 4N-koodi, jonka eri versiot myös Suomen radiotiedustelu hallitsi jo suunnilleen 1930-luvun puolivälistä lähtien. Ensimmäinen tiedossa oleva ruotsalaisten dokumentoima versio oli kesällä 1938 käyttöön tullut koodi, ruotsalaiselta nimitykseltään RÖ/4-1938, Se saatiin varsin pian hallintaan niin, että kun seuraavana vuonna käyttöön tuli uusi versio RÖ/4-1939, sekin murrettiin nopeasti muun muassa sen ansiosta, että bigrammikorvaukseen perustuva edelleensalaus oli säilytetty muuttumattomana. Samoin kävi seuraavan version suhteen RÖ/4-1940, jonka salatut ensimmäiset sanomat avattiin muutaman päivän kuluttua koodin vaihtumisesta. Suomalaiset mursivat samat koodit suunnilleen samaan tahtiin. On ilmeistä, että edellä mainitun ruotsalaisten radiotiedustelumiesten vierailun yhteydessä talvisodan aikana on kokemuksia vaihdettu. Koodien murtamisessa Ruotsin radiotiedustelu käytti tehokkaasti hyväkseen kaikkea saatavissa olevaa tietoa tiedustelun kohteista. Sanoma- ja aikakauslehdet, esimerkiksi Krasnyi Flot, Pravda ja Isvestija sisälsivät usein erinomaista pikkutietoa, esimerkiksi tiedot ylennyksistä ja kunniamerkeistä, joista saattoi löytyä ”avain”sanoja sanomien avaamisen lähtökohdiksi.

4N-koodien lisäksi ruotsin radiotiedustelu pääsi kiinni Itämeren laivaston i 5N-koodiin, joka yhteenlaskuun perustuvan edelleensalauksen ansiosta oli vaikeampi murrettava. Murtamistyö aloitettiin Arne Beurlingin johdolla syksyllä 1939 ja oli jo varsi pitkällä tammikuussa 1940, jolloin yhteistoiminta tämän koodin murtamisessa alkoi Beurlingin vieraillessa Suomessa. Suomessa 5N-koodien tutkimus oli vasta alkuvaiheessaan, mutta joka tapauksessa Beurling ja Erkki Pale sopivat tietojen vaihtamisesta murtamisen edistyessä. Hallamaan ja ruotsalaisten suhteisiin oli syntynyt jonkinlainen (mahdollisesti väärinkäsityksistä johtuva) häiriö, jonka ansiosta suomalainen osapuoli kuitenkin lopetti yhteyden pidon tämän hankkeen osalta. Beurling jatkoi työtä ja sai sen siihen vaiheeseen, että varsinainen sanomien avaaminen olisi voitu aloittaa, mutta Itämeren laivasto vaihtoi 5N-koodinsa 15. tammikuuta ja työ oli aloitettava alusta. Tarvittavat rutiinit olivat kuitenkin kehitetty ja toukokuussa 1940 5N-sanomia jälleen luettiin. (Suomalaiset luopuivat Itämeren laivaston 5N-koodin murtamisyrityksistä). 5N-sanomat saatiin avatuiksi 24 tunnissa, joskus jopa 10 minuutissa. Kun nyt hallittiin sekä taktinen että ylemmän johtotason koodi, pystyttiin Itämereen laivaston liikkeitä ja toimintaa jatkuvasti seuraamaan, sukellusveneiden tilanne hallittiin ainakin ajoittain aluksen tarkkuudella. Vuoden 1940 aikana Itämeren laivaston osuus oli 40 % kaikista Ruotsin radiotiedustelun avaamista viesteistä.

On arvioitu, että Ruotsin sotilasjohdolla ei ole koskaan rauhan aikana ole ollut niin hyviä tietoja vieraiden asevoimien organisaatiosta ja toiminnasta kuin sillä oli Neuvostoliiton Itämeren laivastosta kesällä ja syksyllä 1940.

Itämeren laivasto alkoi kuitenkin tehostaa viestityksensä salausta myöhäissyksystä 1940 alkaen. Marraskuussa vaikeutettiin taktisen koodin 4N-korvaussalausta, maaliskuussa 1941 siirryttiin yhteenlaskusalaukseen. Avainsarjoja vaihdettiin yhä tiheämmin. Vaihtovälin oltua tavallisesti useita kuukausia se lyheni jopa viiteen päivään. Koodi vaihdettiin systemaattisesta epäsystemaattiseen. 5N-koodin suhteen mentiin vielä pidemmälle siirtymällä kaksinkertaiseen yhteenlaskusalaukseen. Ruotsalaiset pystyivät murtamaan tämän kesällä 1942, mutta avaaminen oli niin työlästä, että murtamisella ei ollut käytännön merkitystä.

Saksalaisten miehitettyä Baltian ja Itämeren laivaston tultua suljetuksi Suomenlahden pohjukkaan viestiliikenne väheni. Radiotiedustelun meripuoli alkoi siirtää huomiota Jäämeren laivastoon, jonka radioliikenteen seuranta oli aloitettu syksyllä 1940. Itämeren laivastoon kohdistuva tiedustelu lopetettiin kokonaan marraskuussa 1942.

Talvisodan jälkeen Ruotsin signaalitiedustelun painopiste siirtyi saksalaiskohteisiin, kuten jäljempänä tulee esille. Puna-armeijaan ei enää kohdistettu systemaattista seurantaa. Sen signaalimaailma oli tässäkin vaiheessa paljon laajempi ja monipuolisempi kuin laivaston, eikä ollut tarkoituksenmukaista eikä mahdollistakaan hallita sitä samalla kattavuudella, jolla laivaston radioliikenne oli hallittu. Sen sijaan pyrittiin pääsemään kiinni Puna-armeijan merkittävimpiin eli korkeimman johtotason 5N-koodeihin. Vielä vuoden 1940 ja 1941 aikana nämä hallittiin varsin hyvin, mutta vuoden 1942 kuluessa tilanne huononi jyrkästi Puna-armeijan siirtyessä kertakäyttöavaimiin. Ruotsin radiotiedustelun suorituskykyä ja toimintamahdollisuuksia edellä mainituilla alueilla kuvaa seuraava avattujen sanomien lukumääriä kuvaava taulukko

 

	1940	1941	1942
Jäämeren laivasto	720	2180	2460
Itämeren laivasto	10480	1560	260
Puna-armeija	6580	1970	800

Radiotiedustelun merkitystä tarkasteltavan ajanjakson puitteissa arvioitaessa voidaan todeta, että Itämeren laivastoon kohdistuva radiotiedustelu oli merkittävin tiedon tuottaja. Englannin ja Ranskan sotilasradioliikenteestä ei saatu merkittävää tietoa irti, samoin Saksan asevoimien tiedot olivat ENIGMAn suojaamina saavuttamattomissa.

Saksan miehitettyä Norjan keväällä 1940, sai Ruotsin signaalitiedustelu uuden pääkohteen, Geheimschreiber-liikenteen, johon voimavaroja keskitettiin.

3. Tanskan ja Norjan miehitys, Geheimschreiber

Jo muutamia päiviä Norjan miehityksen tapahduttua saksalaiset pyysivät lupaa saada käyttöönsä 14 johdinparia Göteborgin ja Helsingborgin välisestä lennätinkaapelista yhteyttä varten Oslosta Kööpenhaminaan ja edelleen Berliiniin Saksan viranomaisten edellyttäessä, että liikenne kaapelissa voi tapahtua Ruotsin läpi esteittä ja häiriöittä. Ruotsin viranomaiset pyysivät asiasta signaalitiedustelupuolen lausunnon, jolloin Erik Anderbergin sanotaan lausuneen: ”Protestoikaa ankarasti, mutta kiittäkää Luojaa tästä mahdollisuudesta”. Tiedustelumiehet näkivät tilaisuuden tulleen.

Saksalaisille luvattiin yhteyksien esteetön käyttö, mutta Göteborgiin perustettiin heti tarkkailupiste, joka kytkeytyi yhteyksiin. Aluksi todettiin selväkielistä kaukokirjoitinliikennettä, jonka ruotsalaiset saivat teknisesti sovitetuksi käytettävissään olevan kaukokirjoitinstandardiin. Yhteyksiä jatkuvasti seuraamalla saatiin viesteistä selville, että saksalaiset suunnittelivat uuden salauslaitteen, Geheimschreiberin käyttöön ottamista Oslon ja Berliinin väliselle yhteydelle.

Salattu kaukokirjoitinliikenne alkoikin varsin pian. Lennätinlaitos, joka oli aluksi seurannut liikennettä, luovutti seurannan ja käsittelyn yleisesikunnan salakielijaoston käsiin. Hyvin nopeasti sieppauslinjat saatiinkin kytketyiksi Karlaplan 4:ään, jonne saatiin laitteet kaukokirjoitinliikenteen vastaanottamiseksi. Alkoi kaukokirjoitinlähetteiden analysointityö, jota varten ne tulostettiin sekä paperinauhoille että reikänauhoille. Paperinauhat leikeltiin pätkiksi, jotka ”liimaprinsessoiksi” nimitetyt toimistoapulaiset liimasivat paperiarkeille.

Tekstien analysointi aloitettiin Arne Beurlingin johdolla. Murtamisen lähtökohdaksi tuli jokaisen sanoman alussa oleva kymmenen bigrammin numerosarja, joka tulkittiin salaamisavaimeksi. Ilmeni, että kyseessä oli kertakäyttöinen avain, joka operaattorin oli vaihdettava joka sanomaa varten. Operaattoreiden huolimattomuuden ja käyttövirheiden vuoksi näin ei aina tapahtunut, ja päivän sanomavirrassa oli tavallisesti useita samalla avaimella salattuja sanomia. Tyypillinen tapaus oli se, että lähetyksen esimerkiksi häiriön vuoksi keskeytyessä operaattori aloitti sen uudestaan, mutta samoilla avainasetuksilla, joten tästä syntyi heti kaksi rinnakkain asetettavissa olevaa sanomatekstiä. Beurling ei ollut Geheimschreiberia nähnyt eikä tuntenut sen rakennetta. Rinnakkaissanomiin perustuvan matemaattisen analyysin avulla hänen onnistui ratkaista sen toimintaperiaate ja merkki merkiltä selvittää salakielisten merkkien selväkielivastineet. Sanomien tällä tavoin käsin avaaminen oli hidasta ja työ ruuhkautui. Työn nopeuttamiseksi Beurlingin apulaiset kehittivät simulaattorin, joka toteutti kääntämisprosessin koneellisesti sen jälkeen kun avain oli ratkaistu. Beurling ratkaisi salaamisperiaatteen eli mursi koodin toukokuussa 1940 ja simulaattori eli ”app” (apparatus) saatiin käyttöön elokuussa 1940. ”App” oli siis Geheimschreiberin toiminnallinen vastakohta. Siihen asetettiin ratkaistut avainasetukset ja syötettiin lennätinlinjalta siepattu salakieliviesti reikänauhana. Tulosteena tuli sama teksti selväkielisenä ulos.

Geheimschreiber oli Siemens & Halske-yhtiön vuonna 1934 tuotantoon saama salakirjoittava kaukokirjoitin tyyppiä T52 A/B. Se muodostui 5-bittisiä (baudot) selväkielimerkkejä muodostavasta osasta sekä salausosasta. Salausosan näkyvä osa oli kymmenen asetinpyörän muodostama avaimen asetinosa. Sen lisäksi siihen kuului virtapiirejä, jotka suorittivat osan salaustehtävää. Asetinpyörärivi oli ulkonaisesti samantapainen kuin ENIGMAN valssirivi, mutta sähköinen toimintaperiaate oli täysin erilainen.

Salausprossessi on pääpiirtein kuvattuna seuraava: Asetinpyörän täysi kierros vastaa tiettyä askelmäärää, joka jokaisella pyörällä on erilainen. Askelmäärät ovat 47, 53, 59, 61, 64, 65, 67, 69, 71, ja 73. Pyörien reunassa on vastaava askelnumerointi kaksinumeroisina lukuina eli bigrammeina (01- 47, 01-53 jne) . Reunimmainen pyörä askeltaa yhden askeleen jokaisella kirjainnäppäimen painalluksella. Joka kerran, kun tämä pyörä on tehnyt täyden kierroksen, ohjaa se seuraavaa pyörää askeltamaan vastaavasti yhden askeleen. Näin jatkuu pyörä pyörältä. Alkuasetus toistuu, kun kirjainnäppäimiä on painettu pyörien askelmäärien tuloa vastaava määrä eli 893 622 318 929 520 960 painallusta. Tämä luku on siis salausavaimen (itse asiassa salausavaimiston ensimmäisen avaimen K1 pituus).

Laitteen selväkieliosa muodostaa kirjainnäppäintä painettaessa kyseistä kirjainta vastaavan baudot-koodin mukaisen 5-bittisen merkin esimerkiksi 01010 (r-kirjain). Toisaalta asetinpyöriin liittyy kytkinsysteemi, jonka ansiosta kukin pyörä tuottaa kirjainnäppäintä painettaessa asetuksesta riippuen 0- tai 1-bitin, joten pyörät yhdessä tuottavat 10 bitin bittijonon, esimerkiksi 0100101011. Selväkielimerkkisarja lasketaan digitaalisesti yhteen asetinpyörien 10 bitin sarjasta valitun viiden bitin muodostaman ”merkin” kanssa. Näin saadaan selväkielikirjaimen salakielivastine, mutta vasta sen ensimmäinen versio. Lopullinen versio saadaan permutoimalla ensimmäinen versio eli sekoittamalla bittien järjestys. Salausavain muodostuu kolmesta komponentista:

• päivä-/sanoma-avaimesta (K1) eli asetinpyörien alkuasennot ilmaisevista kymmenestä bigrammista,
• avaimesta K2, joka määrittää mitkä bitit 10 bitin sarjasta osallistuvat edellä mainittuun yhteenlaskuoperaatioon ja
• avaimesta K3, joka määrittää yhteenlaskun jälkeisen permutaation.

Avainten teoreettinen lukumäärä on siis aikaisemmin mainittu K1-avainten määrä kerrottuna K2- ja K3-avainten lukumäärien tulolla.

Päivä-/sanoma-avain määritettiin kaukokirjoitinoperaattoreille jaetuilla avaintaulukoilla seuraavan esimerkin mukaisesti:

Asetinpyörät: 1 2 3 4 5 6 7 8 9 0

Pvm 1 ( pv/kk) 13 32 – – – – – 15 06 44

Pvm 2 42 11 58 02 – – – – – 68

Pvm 3 37 15 27 26 19 – – – – –

Taulukkoa tulkitaan siten, että tietyille asetinpyörille valmiiksi merkityt asetukset olivat voimassa kyseisen vuorokauden ajan. Muut pyörät, joille ei taulukossa ole määritettyä bigrammia, operaattori asetti itse kutakin sanomaa varten uudestaan. Nämä sanomakohtaiset bigrammit, jotka K1-avaimen osana muodostavat ns. QEP-avaimen , oli luonnollisesti välitettävä vasta-asemalle. Tämä tapahtui sisällyttämällä ne sellaisinaan sanoman alkumerkintöihin. Näiden itse asetettavien 5 pyörän paikka taulukossa vaihteli siis päivittäin. Vaikka salakuuntelija näin sai tietoonsa bigrammit, hän ei tiennyt, mille asetinpyörille ne kuuluivat. Avaimet K2 ja K3 olivat voimassa useita päiviä.

Erikoismerkit, kuten rivinvaihto, sanaväli jne oli koodattu numeroiksi (3 = siirtyminen kirjaimiin, 4 = siirtyminen numeroihin, 5 = sanaväli), joten kaukokirjoittimen tulostamalta nauhalta voitiin nähdä rivivälit, sanavälit ja muut arkkitulostuksessa näkyvät asiat.

Suoraan linjalta siepattuna sanoman alkuosa oli esimerkiksi seuraavanlainen:

HIER35MBZ35QRV54B35KK35335QEP45QW55WT55QI55RU55TW335553535UMUM35VEVE……

Kun tekstin numeroilla merkityt tekstinmuotoilukäskyt toteutetaan, saadaan teksti muotoon:

HIER MBZ QRV? KK QEP 12 25 18 47 52 UMUM VEVE—–

Tässä siis asema MBZ kysyy vasta-asemalta, QRV? (oletko valmis vastaanottamaan) ja saa vasta-asemalta valmiusilmoituksen KK (klar). Lähettäjä kirjoittaa sen jälkeen QEP ja QEP-avaimen eli 5 bigrammia, (jotka linjalta saadussa sanomassa olivat kirjainmuodossa). Kun kumpikin osapuoli on asettanut avaimen, ilmoittaa lähettäjä UMUM (umschalten, ilmoitus siirtymisestä salakielimuotoon), johon vastaanottaja ilmoittaa VEVE (verstanden, ymmärretty). Viiden bigrammin avain erottuu nyt selvästi. Koodin murtamisen ja sanoman avaamisen kannalta sanavälin tunteminen oli merkittävä apu. Avaajien päivittäinen työ alkoi saman QEP-numerosarjan sisältävien sanomien etsimisellä. Näihin perustuva Beurlingin ratkaisuperiaate ”oikaisee” Geheimschreibwerin ”tähtitieteellisen avainmäärän” ohi.

4. Operaatio Barbarossa ja avattujen Geschreiber-sanomien tuotantoprosessi

Operaatio Barbarossan käynnistyminen lisäsi Geheimschreiber-liikennettä dramaattisesti. Merkittävin uusi yhteys oli Helsinki – Tukholma – Berliini. Myös Rovaniemi oli tässä verkossa. Liikenteen aktiivisuus lisäsi usein ruuhka tietyillä yhteysväleillä, jolloin viestittäjät joutuivat käyttämään kiertotietä, joka monessa tapauksessa kulki Tukholman kautta. Esimerkiksi Tallinna-Riika-yhteys saattoi käytännössä toteutua reittiä Helsinki Tukholma –Berliini – Königsberg tai yhteys Rovaniemeltä Osloon tietä Helsinki – Tukholma – Berliini – Kööpenhamina Helsingborg – Göteborg. Edelleen liikennettä lisäsivät Tukholmassa toimivien saksalaisten organisaatioiden, esimerkiksi Saksan lähetystön, sotilasasiamiesten, lehdistötoimistojen jne Geheimschreiber-yhteydet. Erityisesti Saksan ilmailuasiamiehen toimisto oli merkittävä solmukohta, josta oli yhteydet Osloon, Helsinkiin ja Berliiniin. Nämä kaikki laajensivat Geheimschreiberin avausoperaation tuottamaa tietovirtaa huomattavasti.

Sanomien käsittely kehitettiin organisoiduksi tuotantoprosessiksi, jossa oli 7 vaihetta: sieppaus, avaimen ratkaiseminen, mekaaninen avaus app-laitteilla, tekstien korjailu, tekstien puhtaaksikirjoitus, tekstien jakelu ja sanomien sisällön mukainen luokittelu. ”Liimaprinsessojen” työtä tehostettiin huomattavasti kehittämällä erityinen liimauskone, mitättömän tuntuinen, mutta työn sujuvuuden kannalta tärkeä parannus. Avaimien ratkaisemistyötä teki 16 matemaatikon ryhmä, jonka oli päivittäin jatkettava niin kauan, että päiväavain oli ratkaistu, ja app voitiin ohjelmoida oikealla avaimella. App-laitteen tuottama teksti oli tavallisesti monin tavoin puutteellista ja virheellistä sisältäen myös paljon lyhenteitä, jotka saksalaisessa sotilastekstissä olivat yleisiä. Sanomateksteissä niitä erityisesti käytettiin sanomien lyhentämiseksi. Tekstien korjailu eli ”puhdistus” vaati henkilön, jolla oli erittäin hyvä saksankielen taito, mutta myös tietoa ja ymmärrystä käsiteltävistä asioista kirjoitusvirheiden korjaamiseksi ja lyhenteiden merkityksen ratkaisemiseksi. Väärinkäsityksiä joskus kuitenkin sattui. Sanomat kirjoitettiin puhtaaksi erityisnopeilla kirjoituskoneilla. Seuraava vaihe oli näin syntyneiden dokumenttien eli C-papereiden kopioiden jakelu tarvitsijoille. Viimeisenä vaiheena oli C-papereiden luokittelu sisällön mukaan ja siihen liittyen erilaisten tiedusteluyhteenvetojen laatiminen.

Jakelu tietojen tarvitsijoille (ulkoministeriö ym) tapahtui ensisijaisesti sanomien sisällön mukaan. Yleisesikunta, jonka organisaatiossa koko toiminta tapahtui, piti yhden kopion kaikesta, samoin myös ulkoministeriö aluksi. Yleisesikunta halusi kuitenkin rajoittaa ulkoministeriön osuutta ja lopulta tässä suhteessa päädyttiin kompromissiin.

Samanaikaisten liikennevirtojen lisääntyessä tarvittiin myös lisää kalustoa ja henkilöstöä koko prosessin hallitsemiseksi. Joulukuussa 1941 oli työssä 94 henkilöä, 19 kaukokirjoitinta ja 10 app-laitetta. Toiminnan aktiivisimmassa vaiheessa vuoden 1942 lopulla oli 40 kaukokirjoitinta toiminnassa ympärivuorokautisesti. App-koneita oli 33 kappaletta ja henkilöstöä koko prosessia hoitamassa noin 175 naista ja miestä. Henkilöstöä rekrytoitiin monin eri tavoin, yliopistoyhteyksien, sotilaskontaktien ja henkilökohtaisten kontaktien avulla.

Karlaplan 4:ssä työskenneltiin ahtaissa tiloissa. Kesän 1941 kuumuus vielä lisäsi intensiivisen työn rasittavuutta. Pyörtymiset työn ääreen eivät olleet harvinaisia. Talossa asui myös siviiliasukkaita vuokralaisina. Tästä johtuvan turvallisuusuhkan poistamiseksi ja tilan puutteen lieventämiseksi nämä irtisanottiin. Tilanahtautta kuvaa esimerkiksi se, että 10 neliömetrin huoneessa työskenteli 6 tekstin korjailijaa eli ”puhdistajaa”.

Toiminnan laajuudesta antavat hyvän kuvan avattujen sanomien vuosittaiset lukumäärät. Joulukuuhun 1940 mennessä oli Geheimschreiber-sanomia avattu 7100 kpl, kun koko vuoden 1940 signaalitiedustelun tulos oli 26600 sanomaa. Vuonna 1941 avattiin 41400 ja huippuvuonna 1942 100000 Geheimschreiber-sanomaa. Suurin yhtenä päivänä avattujen sanomien määrä oli 700. Päivittäin vastaanotettujen sanomien määrä mitattuna kaukokirjoitinnauhan pituudella oli maksimissaan 5 kilometriä. Vuoden1942 kuluessa nauhaa syntyi noin 2200 km. Vuoden 1942 jälkeen vuosittaiset avattujen sanomien määrät vähenivät jäljempänä esitettävistä syistä.

Geheimschreiberin murtaminen tuotti Ruotsin tiedustelulle äärettömän merkittävän tietolähteen. Alkuvaiheessa, jolloin käytettävissä oli vain Oslo – Berliini- yhteys, oli tieto yksinomaan sotilaallista. Saksan Tukholman lähetystön viestien tultua sieppauksen ulottuville tiedot monipuolistuivat. Abwehrin viestitys samoilla yhteyksillä käsitteli hyvin laajasti erilaisia asiakokonaisuuksia. Yksittäisten sanomien merkitys luonnollisesti vaihteli suuresti. Osa oli sellaisenaan erittäin merkittäviä, osa taas sisälsi hyvinkin vähäpätöistä tietoa, mutta ajan mittaan niidenkin tuottama tieto kumuloitui täydentämään tiedustelun kokonaiskuvaa.

Saksassa käytetty virallinen asiakirjojen turvallisuusluokittelu oli viisiportainen. Kahden ylimmän tason (Geheime Reichsache, salainen valtionasia ja Geheime Kommandosache, salainen komentoasia) asiakirjoja tuskin välitettiin Geheimschreiberin avulla, mutta seuraavien tason (Geheime, salainen, Nur für den Diensgebrauch, vain virkakäyttöön, Vertraulic, luottamuksellinen) asiakirjoja välitettiin. (Bletchley Parkin kertomuksen mukaan englantilaiset avasivat Geheimschreiber-sanomia, jotka ilmeisesti olivat Geheime Kommandosache-luokkaa). Toisaalta ruotsalaisten yleishavainto oli, että saksalaisten salaamiskuri varsinkin suuren viestityskuorman paineessa usein petti.

C-materiaalin merkityksestä voidaan yleisesti todeta, että sen avulla saatiin erinomainen kuva Saksan joukkojen ryhmityksestä ja sen muutoksista Norjassa ja Suomessa. Nämä tiedot ja muiden tietolähteiden antamat täydentävät tiedot mahdollistivat tulevien tapahtumien ennakoinnin. Merkittävin yksittäinen tapahtuma, jonka valmisteluja pystyttiin seuraamaan, oli operaatio Barbarossa. Maailmalla aavisteltiin Saksan hyökkäyksen Neuvostoliittoon olevan tulossa, mutta ruotsalaisen signaalitiedustelun tietojen valossa pystyttiin asiasta olemaan varmoja ja ajankohta ennakoimaan. Tähän liittyviä ennakoivia viestejä olivat muun muassa:

• Norjassa olevan saksalaisarmeijan komentajalle 11.6.1941 lähetetty viesti, jonka mukaan 14.6. pidetään Valtakunnankansliassa operaatio Barbarossaan liittyvä kokous,
• viestit, jotka koskivat saksalaisjoukkojen siirtämistä Norjasta Pohjois-Suomeen ja Pohjois-Suomen liittämistä Saksan armeijan toiminta-alueeseen 15.6. sekä suomalaisen V AK mobilisoimista ja liittämistä III Armeijakuntana saksalaisten Vuoristoarmeijaan
• Suomessa olevien saksalaissotilaiden palkanmaksua koskeva viesti, jonka mukaan Suomessa maksetaan vain neljännes palkasta ”käteen”, mutta Neuvostoliiton alueella tullaan palkka maksamaan kokonaan.

Nämä ja muut siepatut sanomat olivat sotilasjohdon ja signaalitiedustelun tiedossa viimeistä C-paperin puhtaaksikirjoittajaa myöten, mutta tätä ei missään muodossa haluttu paljastaa. Muun muassa korkein sotilas- virkamiesjohto sai pitää juhannuslomansa mökeillään tavalliseen tapaan.

Oleellinen asia ruotsalaisten kannalta oli Ruotsiin kohdistuvan uhkan arviointi. Nythän Barbarossa ei koskenut Ruotsia, mutta on arvioitu, että tiedustelutietojen ansiosta varoitusaika olisi ollut vähintään kaksi viikkoa.

Ruotsalaiset pysyivät myös muiden Saksan rintamien tapahtumien tasalla, sillä Ruotsissa olevat saksalaiset sotilasasiamiehet saivat Berliinistä säännöllisesti tilannetietoja. Barbarossa – operaation käynnistyttyä ruotsalaiset pystyivät seuraamaan lähialueen tilannetta erittäin laajasti, puhtaasti sotilaallisen tilanteen ja organisaatiotietojen lisäksi saatiin tietoja sotataloudesta, huolto- ja kuljetusjärjestelyistä, Abwehrin toiminnasta, kauppalaivastosta jne. Viesteissä välitettiin myös saksalaisten ja suomalaisten radiotiedustelijoiden tietoja neuvostoasevoimien koodeista sekä niiden murtamismenetelmistä ja –tuloksista. Tästä oli merkittävä apu näitä koodeja tutkiville ruotsalaisille radiotiedustelijoille.

Kaikkiaan saksalaissanomien sisältö käsitti sotilaallisten tietojen lisäksi yleistä tilannetietoa Norjasta ja Suomesta. Sotilaallista tietoa olivat esimerkiksi tiedot saksalaisten joukkojen organisaatioista, huoltojärjestelyistä sekä kuljetusjärjestelyistä Suomessa ja Norjassa.

Saksan Tukholman-lähetystön ja ulkoministeriön viestinvaihto oli tärkeä ulkopoliittisen tiedon lähde huolimatta siitä, että osa viesteistä oli koodattu murtovarmalla koodilla ennen Gheimschreiberilla lähettämistä.

Geheimschreiber-tiedustelulla saatiin jopa taloudellista tuottoa, ainakin yhdessä tapauksessa. Ruotsin ja Saksan kauppaneuvotteluihin valmistautuessa ruotsalaiset asettivat korkovaatimukseksi 4 %, mutta saksalaiset ilmoittivat tiukasti hyväksyvänsä vain 3,5 % . Saksalaisneuvottelijoille oli kuitenkin annettu ohje, että hätätilassa he voisivat hyväksyä 4 %. Ruotsalaiset olivat siepanneet ohjeviestin ja saattoivat sillä tiedolla pitää kiinni omasta vaatimuksestaan, jonka saksalaiset sitten lopulta hyväksyivät. Tällä operaatiolla Ruotsi ansaitsi noin 20 miljoonaa kruunua eli noin 20 kertaa vuoden 1942 signaalitiedustelukustannukset.

Geheimschreiber-kaapelitiedustelun rinnalla jatkui myös radiotiedustelu, jonka painopisteeksi Tanskan ja Norjan miehityksen jälkeen myös Saksa tuli. Radiotiedustelu täydensi kaapelitiedustelun tuloksia, vaikka sen tuottama tietovirta ei ollut läheskään niin massiivinen. Puna-armeijaan ja Itämeren laivastoon kohdistuvaa kuuntelua suoritti vain kolme noin 20 kuuntelijan kuunteluasemasta.

5. FRA perustetaan

Signaalitiedustelun toimintojen laajentuessa ja monipuolistuessa tuli yhä selkeämmin esille tarve saattaa sen eri elementit yhteisen johdon alaisuuteen. Tuloksettomiksi jääneitä aloitteita oli tehty jo vuonna 1939. Joitakin yhteistoimintamuotoja oli selkeytetty, kuten edellä on esitetty, mutta vain yleisesikunnan sisäisinä järjestelyinä. Puolustusvoimien komentaja teki tammikuussa 1941 kuninkaan neuvostolle uuden esityksen pysyvän signaalitiedusteluorganisaation perustamisesta. Perusteluissa vedottiin muun muassa Suomen signaalitiedustelun organisoinnista saatuihin hyviin kokemuksiin ja määritettiin tehtävät sekä toiminnan ja organisoinnin peruslinjat. Samoin todettiin senhetkisen toiminnan laajuus henkilömäärällä mitattuna: 392 henkilöä, joista noin 100 toimi avaustehtävissä ja, noin 300 kuuntelutehtävissä. Edelleen todettiin, että perustettavan laitoksen johtajan tuli olla taustaltaan puolustusvoimien upseeri.

Organisaatiokysymykseen liittyivät myös toimitilakysymykset. Toiminta oli hajallaan täyteen ahdetuissa tiloissa Karlbossa ja Lidingön huviloissa. Oli selkeä tarve saada kaikki toiminnot saman katon alle lähelle toisiaan riittävän suuriin tiloihin. Tutkimusten jälkeen päädyttiin toiminnan sijoittamiseen Lövön saarelle lähelle Drottningholmin linnaa.

Tammikuussa 1941 tehty esitys ei aluksi saanut tukea, jonka takia tehtiin lisäselvityksiä eri yhteistoimintatahojen kanssa. Syksyllä tehtiin uusi esitys, jolle lopulta näytettiin vihreätä valoa niin, että kesäkuun 30. päivänä 1942 tehdyllä päätöksellä perustettiin erillinen laitos Försvarsväsendets Radioanstalt FRA. Sen tehtäväkenttä määritettiin pääpiirtein seuraavaksi:

• ulkomaisen viestiliikenteen seuranta tarvittavassa laajuudessa, jota varten laitoksen on ylläpidettävä riittävän laajalle hajautettua kuunteluasemien verkkoa valtakunnan alueella,
• viestitekniikan ja kryptologian kehityksen seuranta,
• turvallisuusorganisaation tukeminen viestiliikenteen seurannan keinoin,
• ulkopoliittisen johdon tukeminen ja
• signaalitiedusteluhenkilöstön kouluttaminen

Laitoksen ensimmäiseksi johtajaksi määrättiin komentaja Torgil Thorén. Hänellä ei ollut signaalitiedustelutaustaa. Hän itse on sanonut, että hänellä ei ole muuta pätevyyttä laitoksen tehtäviin kuin laitoksen johtaminen. Alijohtajiksi sen sijaan tulivat jo radiotiedustelun alkuvaiheista asti alalle kouliintuneet meriupseerit Åke Rossby ja Olof Kempe.Organisaatioon tulivat kuulumaan seuraavat yksiköt (suluissa ensimmäiset johtajat):

• hallinto-osasto (Sten von Porat)
• tuotanto-osasto (Åke Rossby)
• liikennetutkimusosasto (Olof Kempe)
• jakeluosasto ja
• raporttiosasto

Tämän organisaation henkilöstövahvuus vuonna 1942 oli 384 henkilöä.

Suunnitelmat signaalitiedustelukeskuksen (Nybo) rakentamisesta Lövön saarelle hyväksyttiin heinäkuussa 1942 ja lokakuussa 1943 oli pääosa toiminnasta sijoittunut uusiin tiloihin. Laitoksen nimi muuttui myöhemmin muotoon Försvarets Radioanstalt lyhenteen FRA pysyessä sellaisenaan.

Kuten edellä on mainittu, oli kuunteluasemia jo ennen Nybon perustamista hajautettu valtakunnan eri puolille kuuntelun suuntaamiseksi merkittäville kohdealueille. Nämä tulivat edelleen jatkamaan toimintaansa FRA:n osina. Esimerkiksi Göteborgista kuunneltiin Pohjanmerta, Malmöstä miehitettyä Tanskaa, Karlskronasta eteläistä Itämerta, Gotlannista Itämeren, pohjois- ja itäosia, Pohjois-Ruotsista Pohjoista Jäämerta ja Suomen itärintaman pohjoisosaa. Näiden lisäksi oli eri puolilla suuntimoasemia sijoitettuina mahdollisimman tarkkaa paikantamista silmälläpitäen kohdealueilla.

6. Geheimschreiber-lähde ehtyy

Ironista kyllä, samoihin aikoihin kun FRA:n perustaminen lopulta oli päätetty, alkoi kehitys, joka johti signaalitiedustelun merkittävimmän ”syömähampaan” vähittäiseen kulumiseen pois. 17.6.1942 siepattiin Oslo-Rovaniemi-yhteydeltä puhelu, josta kävi ilmi, että saksalaisille oli vuotanut tieto ruotsalaisten Geheimschreiber-salauksen murtamisesta, ja että Ruotsin läpi kulkevilla kaukokirjoitinyhteyksillä oli käsketty siirtyä käyttämään toista salaavaa kaukokirjoitinta Lorenz SZ40. Ainakin yhdellä Oslo-Berliini-yhteydellä tämä laite tuli välittömästi käyttöön. Saksalaisilla oli muualla vaikeuksia sen vuoksi, että SZ40-laitteita ei ollut riittävästi. Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli kaukokirjoittimeen liitettävä salaava lisälaite Schlüsselzusatz 40. Muun muassa Geheimschreiberin T52 A/B käyttöprosessiin tehtiin muutoksia, jotka tosin eivät ruotsalaisia avaajia juuri haitanneet. Suurempi haitta Ruotsin signaalitiedustelulle tuli siitä, että saksalaiset alkoivat reitittää yhteyksiään Ruotsin ohi niiltä osin kun se oli mahdollista. Esimerkiksi Rovaniemeltä Berliiniin oli Ruotsin kautta sallittua viestittää vain ei-salaista materiaalia, koska Rovaniemellä ei SZ40-laitetta ollut. Salaiset viestit oli reititettävä Tallinnan tai Pleskaun (Pskov) kautta. Nämä järjestelyt veivät aikansa, joka näkyi siinä, että avattujen sanomien lukumäärä edelleen vielä kasvoi vuoden 1942 loppupuolella jopa ennätysmäärään. Saksan Tukholman-lähetystön yhteyksien osalta ei uudelleen reitittäminen luonnollisesti ollut mahdollista. Päinvastoin tilanne parani siten, että ruotsalaiset pakottivat saksalaiset sijoittamaan lähetystöön suunnitellun kaukokirjoitinkeskuksensa telelaitoksen tiloihin.

Salaustekniikan puolella saksalaisten uutena vastatoimenpiteenä oli Geheimschreiberin uuden version T52 C:n käyttöön ottaminen heinäkuun lopulla 1942. Tästä tuli Ruotsin koodimurtajille uusi haaste. Kävi kuitenkin selville, että uutta C-versiota voitiin käyttää myös A/B-versiona yhteyksillä, joilla vasta-asemalla oli vain A/B-laite. Tästä oli seurauksena se, että C-versioon oli jäänyt tiettyjä A/B-version ominaisuuksia. Tätä ruotsalaiset käyttivät hyväksi ja mursivat salauksen. Saksalaiset olivat parantaneet salaamisteknistä käyttökuriaan, josta syystä murtamisessa tarvittavaa materiaalia tuli hitaasti. Syyskuussa päästiin ratkaisuun, jonka avulla voitiin rakentaa uuteen järjestelmään sopiva app-laite ja rutiini-avaustoiminta pääsi käyntiin. Tuotanto jopa vielä kasvoi ja lokakuussa tehtiin yhden päivän ennätys 678 avattua sanomaa. Marraskuussa tehtiin yhden kuukauden ennätystulos 10638 sanomaa. Vuoden lopulla tuli kuitenkin takaisku. Avaimia ei enää välitetty salaamattomina, vaan omalla korvausavaimellaan salattuina.

Saksalaisten seuraava vastatoimenpide oli pitkien epämääräisten sanojen lisäämien sanomien alkuun, joka vaikeutti rutiini-”crib”-termien löytymistä. Tällainen sana saattoi olla esimerkiksi DONAUDAMPFSCHIFFSFAHRTGESELLSCHAFTSKAPITÄN. Menetelmän heikkoutena oli operaattoreiden laiskuus tai mielikuvituksen puute, jolloin samaa ”puppusanaa” käytettiin toistuvasti, joka teki avaajan työn entistä helpommaksi.

SZ40-salauksen kimppuun käytiin myös.. Sillä salattuja sanomia oli havaittu jo vuonna 1941, mutta materiaalia oli kertynyt niin niukasti, että murtamiseen ei silloin päästy. Tähän oli osasyynä se, että laitetta käytettiin ensi sijassa radioyhteyksillä, joilta nopean signaalin sieppaaminen häiriöiden vuoksi oli vaikeampaa kuin kaapeliyhteyksiltä. Maaliskuussa 1943 oli materiaalia saatu siinä määrin, eli noin 1,5 m korkean sanomapinon verran, että murtamistyö johti tulokseen 9.4.1943. Ero T 52-salauslaitteeseen oli muun muassa se, että asetinpyöriä oli nyt kaksitoista T 52:n kymmenen pyörän sijasta. Tietoja laitteen toimintaperiaatteesta saatiin paljon kuuntelemalla operaattorien keskusteluja heidän selvittäessään yhteyksillä esiintyneitä häiriöitä ja vikoja.

Syyskuussa 1943 tuli signaalimaailmaan uusi versio SZ 42, jonka toiminta ratkaistiin melko pian niin, että helmikuussa pystyttiin rakentamaan tähän versioon pystyvä automaattinen avauslaite eli app, jonka erikoisuus oli asetinpyörien korvaaminen polkupyörän ketjusta tehdyillä eripituisilla silmukoilla. Tämän jälkeen päästiin rutiinitoimintaan, jonka kohteena oli erityisesti Baltian alueen radiokaukokirjoitinliikenne. Myös kaukoyhteyksiä, esimerkiksi Wien –Ateena-yhteyttä kuunneltiin, mutta suuren etäisyyden vuoksi häipyminen ja häiriöt haittasivat ja signaalien sieppauksessa keskityttiin lähialueeseen.

Vuoden 1943 kuluessa alkoi käydä ilmeiseksi, että saksalaisten viestiyhteyksien salauksen murtotoiminta puri yhä heikommin. Tiukentunut salaamiskuri ja käyttöön tulleet uudet laitteet, esimerkiksi uusi versio T52 CA vaativat uusia ponnistuksia ja aiheuttivat avaamistuotannossa kuukaudenkin pituisia katkoksia. Diplomaattiviestityksessä oli siirrytty kertakäyttöavaimiin tai muihin vaikeutettuihin järjestelmiin. Tilannetta kuvaa avattujen sanomien lukumäärän pieneneminen: vuonna 1943 saatiin 71000, kun vuonna 1942 luku oli vielä yli 100 000 sanomaa.

Helmikuusta 1944 lähtien ei saksalaista kaapeliliikennettä enää rutiininomaisesti avattu. Henkilöstöä siirrettiin toisiin tehtäviin tai irtisanottiin. Joulukuussa 1943 oli Geheimschreiber-ryhmässä enää 51 henkilöä maksimimäärän oltua 185. T 52 CA:n liikennettä vielä siepattiin, mutta parantuneen salauskurin ansiosta ei avaimien toistoja sanomasta toiseen esiintynyt. Avaimien välitysjärjestelmä oli myös muuttunut. Sotilaspuolella olivat huomion kohteina T 52 D (Dora) ja QEKY eli T43-nimiset uudet laitteet. Näihin tutustuminen tapahtuikin erikoisella tavalla. Saksan sotilasasiamiehen kaukokirjoitinoperaattori oli ilmeisesti harkitsemassa loikkausta ja päästi ruotsalaiset erikoisasiantuntijat asiamiestoimiston tiloihin tutustumaan näihin laitteisiin.

QEKY osoittautui kaukokirjoittimeksi, johon oli kiinnitetty ulkoinen reikänauhan lukija ja reikänauharulla. Lisäreikänauha toimi kertakäyttöavaimena, joka askelsi merkki merkiltä samalla kun kaukokirjoittimella kirjoitettiin, ja summasi avaimen merkit selväkielimerkkeihin. Systeemistä käytettiin nimitystä Entzerrergerät. Vasta-asemalla oli salausreikänauhan vastinpari, jonka merkit vähennettiin linjalta tulleista merkeistä ja näin päästiin alkuperäiseen selväkielitekstiin.

Tämän operaation jälkeen ruotsalaiset tunsivat T 52:n E-versiota (Emil) lukuun ottamatta kaikki saksalaiset salaavat kaukokirjoittimet teknisesti. Toinen asia on, että laitteiden tehostetun käyttökurin ansiosta sanomien avaaminen ei enää ollut mahdollista.

Geheimschreiber-avaustoiminta oli jättänyt operaatio Barbarossan jälkeen neuvostoasevoimiin kohdistuvan tiedustelun toissijaiseen asemaan, joka luonnollisesti kuvasi ruotsalaisten senhetkistä uhka- arviota. Signaalitiedustelun eri kohteiden suhteellista merkitystä vuosina 1940, 1941 ja 1942 havainnollistaa seuraava avattujen ja raportoitujen sanomien lukumääriä kuvaava taulukko, johon vertailun vuoksi on sisällytetty jo aikaisemmin esitetyt neuvostoasevoimia koskevat luvut.

Kohde	1940	1941	1942
Englannin diplomaattisanomat	230	440	70
NL, Jäämeren laivaston viestit	720	2180	2460
NL, Itämeren laivaston viestit	10480	1560	260
Puna-armeija	6580	1970	800
Saksan C-materiaali (Geheimschreiber)	7100	41400	101000

Geheimschreiber-tiedustelun päättymisen sinetöi kaksi tapahtumaa: Ruotsin läpi kulkevat saksalaiset kaapeliyhteydet katkaistiin 19.4.1945 ja elokuussa 1945 päättyi Ruotsin telelaitoksen kaapeliteitse välittämien diplomaattiviestien sieppauksen sallineen lain voimassaolo.

7. Puna-armeija ja Itämeren laivasto jälleen tiedustelun kohteiksi

Itämeren laivaston jäätyä vuoden 1942 loppupuolella kokonaan pois tiedustelun piiristä jäi merellisistä kohteista jäljelle vain Neuvostoliiton Jäämeren laivasto. Tässä Geheimschreiber-tiedustelu antoi merkittävää apua, sillä saksalaiset viestittivät omat Jäämeren laivastoa koskevat tiedustelutuloksensa Berliiniin. Näitä sieppaamalla ruotsalaiset täydensivät tietojaan Jäämeren laivaston ja jopa Laatokan laivaston koodeista.

Punalaivaston lisäksi kohteena oli Jäämerellä operoiva Saksan laivasto, jonka alusten sijaintia ja toimintaa koskevat tiedot välittyivät Tukholman kautta myös englantilaisille. Erikoistapauksia kohteina olivat saattueisiin PQ17 ja PQ18 liittyvät tapahtumat, joita ruotsalaiset seurasivat sekä venäläisten että saksalaisten viestitystä sieppaamalla. (Saattueen PQ18 seuranta oli Suomen radiotiedustelun legendaarinen menestystarina).

Itämeren laivaston seuranta aloitettiin uudestaan syksyllä 1943 kun voimia oli vapautunut Geheimschreiber-tiedustelusta. Vuoden tauko oli jättänyt ruotsalaistiedustelun pahasti jälkeen erityisesti laivaston koodien kehityksen suhteen ja työ oli aloitettava alusta. Tilannetta kuvaa sanomatilasto, jonka mukaan vuonna 1943 Jäämeren laivaston sanomia avattiin 4000 ja Itämeren laivaston sanomia 0 kpl.

Vuoden 1944 puolella alettiin saada tuloksia sekä Itämeren laivaston että Puna-armeijan suhteen. Oleellisesti tilanne parani syksyllä 1944 joukon suomalaisia Stella Polaris- radiotiedustelumiehiä tultua FRA:n palvelukseen. Heillä oli ajantasaiset tiedot ja sotavuosien aikana saavutettu ammattitaito. Niinpä vuoden 1944 kuluessa avattiin 1200 Itämeren laivaston sanomaa Jäämeren laivaston osuuden jäädessä nollaan. Stella Polaris-operaatio tuotti Ruotsin radiotiedustelulle myös runsaasti koodimateriaalia ja muutaman modernin saksalaisvalmisteisen suuntimon, jotka olivat paljon parempia, kuin siihen asti käytössä olleet suuntimot.

8. Muita kohteita

Neuvostoliiton asevoimien ohella signaalitiedustelun kohteina olivat sen ulkoministeriön ja Ruotsissa toimivien agenttien viestitoiminta. Neuvostoliiton Tukholman lähetystön ja ulkoministeriön välinen vilkas viestiliikenne oli seurannan ja analysoinnin kohteena pitkään. Osoittautui, että salaus perustui kertakäyttöavaimiin ja oli siis murtovarma. Avainten jakelussa lähetystölle oli havaittu joitakin satunnaisia häiriöitä, joista saattoi avautua murtamisen mahdollisuuksia, mutta näillä ei ollut käytännön merkitystä ja murtamiseen tähtäävä analysointi lopetettiin kesällä 1942. Samoin jäi agenttiliikenteen salaus murtamatta.

Taulukossa mainittujen kohteiden lisäksi seurattiin, tutkittiin ja mahdollisuuksien mukaan myös avattiin monien muidenkin maiden, esimerkiksi Tsekkoslovakian pakolaishallituksen ja Ruotsiin jääneen edustuston välistä viestiliiikennettä, sekä Italian ja Ranskan diplomaattiviestiliikennettä. Myös Suomen diplomaattiviestiliikennettä seurattiin ja työvoimatilanteen salliessa sen Hagelin-salausta analysoitiin. Syksyllä 1942 salaus pystyttiin murtamaan ja ainakin talvisodan aikana siepatut 200 sanomaa avattiin jälkikäteen.

Edellä esille tulleiden lähetteiden eli MORSE-sähkötyksen ja salatun kaukokirjoitinliikenteen lisäksi seurannan ja sieppauksen kohteina oli muitakin lähetteitä, kuten salatut (sekoitetut) puhelähetteet ja nopeat koneelliset MORSE-lähetteet. Illegaalilähetteiden seuranta kuului turvallisuuspalvelun tehtäviin, johon sillä oli oma organisaatio. Siltä puuttui kuitenkin salausasioiden ammattitaito, josta syystä FRA tuki turvallisuuspalvelua näiltä osin mahdollisuuksien mukaan.

Vuonna 1943 FRA sai täysin uuden tehtäväalueen. Ruotsin ilmavoimien sääpalvelu oli riippuvainen ulkomaisten sääpalvelujen raporteista, mutta ongelmana oli se, että ne sodan aikana olivat salattuja. Ongelman ratkaisemiseksi pyydettiin FRA:n apua. Ratkaisuksi tuli se, että FRA perusti oman sääyksikön Metbo, johon siirrettiin saksa, venäjää ja englantia hallitsevat avausekspertit sekä sääpalvelun eksperttejä. Yksikkö pääsi varsin nopeasti rutiinityöhön tuottaen päivittäin noin 300 sääraporttia koko sodan ajan.

9. ”Elektronisen mittaustiedustelun” (ELINT) ensi askeleita

Tutkien ym teknisten laitteiden radiosignaaleihin kohdistuva tiedustelu (ELINT) otti ensi askeleitaan vuoden 1944 paikkeilla. Kohteena olivat Saksan ohjustoimintaan liittyvät radiolähetteet Peenemündestä. Niiden sieppaustoiminta oli satunnaista kokeilua. Varsinainen ELINT-tiedustelu käynnistyi vasta 1940-luvun loppupuolella.

10. Yhteenveto

Ruotsin signaalitiedustelu kypsyi 1900-luvun neljän ensimmäisen vuosikymmenen aikana tasolle, jolle II maailmansodan syttyessä oli mahdollista perustaa maan turvallisuudelle ja puolustukselle tehokasta tukea antava tiedon hankinta. Materiaalisesti suppeissa puitteissa pystyttiin kehittämään tiedollista ja ammattitaidollista valmiutta. Kehitystä johti varsin pieni meriupseerien ydinjoukko, jolla oli näkemys siitä, mitä signaalitiedustelun valmius kriisin tai sodan varalta merkitsee. Organisaatio kehittyi hitaasti, mutta toiminnalliset kokemukset ja vaatimukset kypsyttivät sen sisältä päin itsenäiseksi toimialan eri osatoiminnot yhdistäväksi toimintayksiköksi FRA:ksi.

Sodan ajan suuri saavutus oli saksalaisen korkean johtotason kaukokirjoitinviestityksen salauksen murtaminen. Vaatimustasoltaan tämä tulos oli vähintään samaa luokkaa kuin ENIGMA-salauksen murtaminen. Taktisella ja operatiivisella tasolla käytetyn ENIGMAn murtaminen sai osakseen paljon suuremman huomion johtuen sen laaja-alaisesta merkityksestä taistelussa Saksan asevoimia vastaan laajoilla alueilla maalla, merellä ja ilmassa.

Koodinmurtamistyön avainhenkilö Ruotsin signaalitiedustelussa oli matemaatikko, sittemmin professori Arne Beurling, jonka saavutuksia Neuvostoliiton Itämeren laivaston korkean tason 5N-koodien ja saksalaisten Geheimschreiber-koodiversioiden murtajana voidaan verrata englantilaisen Alan Turingin saavutuksiin ENIGMA-salauksen murtamisessa. Bletchley Parkissa murrettiin sekä ENIGMA että Geheimschreiber, mutta aivan erilaisin resurssein ja lähtökohtatiedoin. Koodinmurtamisen alan merkittävän historiantutkijan David Kahnin mukaan Geheimschreiberin salauksen murtaminen oli toisen maailmansodan merkittävimpiä kryptologisia saavutuksia. Beurling koulutti joukon kollegoita, jotka pystyivät viemään hänen ratkaisunsa ja oivalluksensa käytännön tasolle lähes teollisuustuotannon kaltaiseksi toiminnaksi.

Beurling oli luonteeltaan särmikäs ja hänellä oli ihmissuhteissaan vaikeuksia muun muassa sen vuoksi, että hänen mielestään signaalitiedustelua johtava upseeristo ei riittävästi arvostanut hänen saavutuksiaan. Erimielisyydet johtivat siihen, että FRA:n johtaja Torgil Thuren erotti hänet ja hän siirtyi siviilitehtäviin Upsalan yliopistoon. Tämän jälkeenkin hän jatkoi työtään epävirallisena palkattomana konsulttina, jonka luona hänen kouluttamansa asiantuntijat kävivät säännöllisesti keskustelemassa esiin tulleista ongelmista. Tässä mielessä hän oli koko ajan Ruotsin signaalitiedustelun koodinmurtotoiminnan henkinen johtaja. Myöhemmin Thuren palkkasi hänet uudelleen, mutta työskentelypaikkanaan hän piti edelleen Upsalan yliopistoa.

LÄHTEITÄ

C.G. McKay, Bengt Beckman: Swedish Signal Intelligence 1900 -1945. Frank Cass, London 2003

Bengt Beckman: Svenska kryptobedrifter, Albert Bonniers Förlag 2005