Seuraava artikkeli on Sanomansieppaajia ja koodinmurtajia -teoksesta yli jäänyttä aineistoa ja sopii erinomaisesti kirjan oheislukemistoksi.
Lauri Lehtonen
VIRON RADIOTIEDUSTELU ENNEN TOISTA MAAILMANSOTAA JA TALVISODAN AIKANA
Kehitys ennen organisoidun toiminnan käynnistymistä
Viron radiotiedusteluorganisaatio perustettiin vuonna 1936, siis lähes 10 vuotta Suomen radiotiedustelun käynnistämisen jälkeen. Tilapäistä tai osa-aikaista kuuntelua ja viestien sieppausta oli sekä maa- että merivoimien viestiyksiköissä toteutettu kuitenkin jo 1920-luvulta lähtien. Kuuntelutyötä tehtiin viestiyksikköjen tavanomaisia viestitysvastaanottimia käyttäen. Erikoiskaluston osalta on tiedossa, että jo vuonna 1925 hankittiin kolme pitkäaaltoalueen suuntimoasemaa, mutta niiden käytöstä ei ole säilynyt dokumenttejä. Vuonna 1936 ne oli jo teknisesti vanhentuneina poistettu käytöstä, kun sotilasradioliikenne oli 1930-luvulla siirtymässä HF- eli lyhytaaltoalueelle.
Maavoimien kuuntelu lienee ollut hyvinkin satunnaista. Omissa viestiharjoituksissa on sattumalta osuttu venäläisten radioasemien taajuuksille ja mahdollisesti merkitty kuultuja viestejä muistiin. On myös huomattava, että 1930-luvun loppupuolelle asti oli Puna-armeijassa radioiden käyttö varsin vähäistä. Viron maavoimien 1. divisioonan radioasema oli vuonna 1932 jätetty ilmeisesti osittaiseen tiedustelutehtävään Narvaan divisioonan esikunnan siirryttyä Rakvereen. Myös Petseriin oli sijoitettu sekä suuntimoasema että ainakin osa-aikaista tiedustelua suorittava radioasema.
Meripuolustuksen rannikkoradioasemilla toiminta oli systemaattisempaa, vaikkakin sivutehtävän luonteista. Vuonna 1928 määrättiin eräät rannikkoradioasemat suorittamaan tiedustelutyötä viiden minuutin ajan jokaisen täystunnin alussa. Sen lisäksi Naissaaren radioasema aloitti 18 tuntia vuorokaudessa kattavan tiedustelutyön.
Tiedustelukalustoa koskevat tiedot ovat vuodelta 1940, jolloin kalusto luovutettiin Puna-armeijalle. Se käsitti 2 lähetin-vastaanotinta, 8 varsinaista tiedusteluvastaanotinta ja 3 HF-alueen lähikenttäsuuntimoa. Lähetin-vastaanottimet oli tarkoitettu yhteydenpitoon tiedusteluasemilta johtoelimeen. Laitteet olivat pääosin saksalaisen Telefunkenin tuotteita.
Radiotiedusteluorganisaation perustaminen
Radiotiedustelun oman pysyvän organisaation perustaminen 1936 perustui pääesikunnan päällikön kenraali Nikolai Reekin maavoimien viestipäällikölle vuonna 1935 antamaan käskyyn. Johtoelimeksi perustettiin pääesikunnan tiedusteluosastoon (II osasto) radiotiedustelujaos (D-jaos), jonka johtajaksi tuli kapteeni Andres Kalmus. Henkilöstöstä on täsmälliset tiedot ainoastaan vuodelta 1940, jolloin vahvuus oli 2 upseeria, 23 aliupseeria ja yksi miehistöön kuuluva. Kapteeni Kalmus’in lisäksi oli organisaation vuonna 1938 tullut kapteeni Olev Õun. Henkilöstövahvuutta oli nostettu pariin otteeseen, vuonna 1937 ja 1939. Aliupseerit olivat paria toimistotyössä olevaa lukuun ottamatta koulutettuja ja kokeneita sotilasradisteja. Kalmus ja Õun olivat lukion suorittaneita, mikä silloisen upseeriston joukossa oli vielä harvinaista, olivat toimineet korkeimman sotilasopetuslaitoksen opettajina ja hallitsivat täydellisesti venäjän- ja ranskankielen. Õun erikoistui salakieliasioihin ja hänestä tulikin sitten radiotiedustelun johtava koodinmurtaja.
Viron radiotiedusteluorganisaation perustamisessa ja käynnistämisessä oli Saksalla merkittävä osuus. Tiettävästi Viron sotilastiedustelun päällikön eversti Richard Maasingin vieraillessa Canarisin luona Saksassa olisi sovittu siitä, että Saksa saa suorittaa Neuvostoliittoon kohdistuvaa tiedustelua Viron maaperällä, ja että Saksa luovuttaa myös Virolle tiedustelulaitteistoa. Käytännössä tämä ilmeisesti toteutui siinä muodossa, että Viro sai Saksalta tiedustelukaluston ja luovutti tiedustelutuloksia Saksalle.
Kuunteluasemia oli vuosina 1939–1940 kolme. Ne sijaitsivat Meriväljassa Tallinnan itäpuolella sekä Narvan alueella ja Tartossa. Heinäkuussa 1940 henkilöstö oli jakautunut siten, että Meriväljassa oli 14, Narvassa 4 ja Tartossa 5 kuuntelijaa. Jokaisen aseman kalustoon kuului suuntimo. Mahdollisesti oli myös Petserissä ollut asema, joka jo ennen kesää 1940 oli suljettu ja kalusto sekä henkilöstö siirretty Meriväljaan. Tiedusteluvoiman painopisteen keskittäminen Tallinnan alueelle on saattanut johtua myös siitä, että vuoden 1939 tukikohtasopimuksen perusteella perustetut venäläistukikohdat Paldiskissa ja Saarenmaalla on katsottu tärkeämmiksi tiedustelukohteiksi kuin itärajan takaiset alueet.
Viron radiotiedustelun kohteet ovat kansallisten puolustusnäkökohtien lisäksi määräytyneet yhteistoimintaan liittyvistä tietotarpeista. Erityisesti Saksan-Viron tiedusteluyhteistoiminnan arvellaan vaikuttaneen siihen, että merkittävästi tiedusteluvoimaa on suunnattu Suomenlahdelle (Narva – Merivälja). Saksan mielenkiinto on suuntautunut Itämeren laivaston kehitykseen erityisesti siinä vaiheessa, kun taistelulaivat Marat ja Oktjabrskaja Revolutsija edustivat Itämeren suurinta laivastovoimaa taistelulaiva Bismarckin ollessa vielä rakenteilla. Toinen saksalaisten mielenkiinnon kohde oli Espanjan sisällissotaan suuntautunut Neuvostoliiton materiaaliapu, jota jossain määrin kuljetettiin Leningradin satamasta lähtevillä laivoilla. Toisaalta myös rauhan ajan Puna-armeijassa turvauduttiin vielä huomattavassa määrin lankayhteyksiin, ja radiotoiminnan vähäisyys laivastoon verrattuna suuntasi radiotiedustelun painopisteen merivoimiin. Viron radiotiedusteluorganisaatiossa laadittiin myös koodinmurtamiseen liittyvä käsikirja Siffri Käsiraamat
Organisaation ja toiminnan yksityiskohdista on hyvin niukasti tietoa, sillä eversti Maasing siirtyi Virosta Saksaan jo syksyllä 1939 venäläismiehityksen ”tukikohtavaiheessa” polttaen ennen lähtöään koko tiedustelupuolen arkiston. Myös muut avainhenkilöt siirtyivät ulkomaille, lähinnä Saksaan. Olemassa olevat tiedot perustuvat lähinnä KGB:n vuonna 1940 suorittamiin kuulusteluihin ja koskevat lähinnä vain aikaa juuri ennen miehitystä.
Suomalais-virolainen radiotiedusteluyhteistyö
Eversti Reino Hallamaa kertoo muistelmissaan Suomen radiotiedustelun olleen myös tukemassa Viron radiotiedustelun syntyvaiheita sekä asiantuntija- että kalustoavun muodossa. Tästä ei ole jäänyt arkistodokumentteja. Suomalaisperäistä laitteistoa ei ollut myöskään Puna-armeijalle vuonna 1940 luovutetun tiedustelukaluston joukossa. Ainoana todisteena tästä yhteistyöstä ovat Hallamaan passissa olevat lukuisat Tallinnan-matkoja koskevat merkinnät.
Suomalais-virolainen radiotiedusteluyhteistyö konkretisoitui syksyllä 1939 Puna-armeijan hyökättyä Puolaan. Puna-armeijan viestit olivat siepattavissa Virossa, ja radiotiedustelu sai runsaasti materiaalia. Kapteeni Õun selvitti komentokoodin OKK-5, joka siinä vaiheessa oli Puna-armeijan taktinen yleiskoodi. Kooditietoutta eli koodin termejä ja avaimia välitettiin Suomen radiotiedustelulle sitä mukaa kun tietoja saatiin. Tästä oli ratkaiseva apu talvisodassa.
Jatkosodan alkuvaiheessa Hallamaan onnistui järjestää kapteenien Kalmus ja Õun siirtyminen Saksasta Suomeen. Kalmus jäi radiotiedustelun ja muunkin tiedustelun tehtäviin Suomeen. Õun jatkoi Virossa alkanutta erikoisalaansa Radiotiedustelukeskuksessa ilmiömäisenä koodinmurtajana, kuten Hallamaa häntä luonnehti. Tunnetuin hänen saavutuksistaan oli Puna-armeijan kesällä 1944 käyttöön ottaman uuden panssarikoodin murtaminen juuri ennen Tali-Ihantalan taisteluita. Tällä oli suuri merkitys suurhyökkäyksen torjunnassa.
Virolaisista Suomen-pojista, jotka olivat siirtyneet Jatkosodan aikana Suomeen, tuli voiman lisä myös radiotiedustelulle. Pääosa Suomen-pojista taisteli omassa rykmentissään JR-200, mutta osa heistä oli radiotiedustelun tehtävissä, Päämajan Radiopataljoonassa 15 ja ilmavoimien radiopataljoonassa 11 miestä kuuntelijoina ja Varikkokomppanian radiomekaanikkoina.
Virolaisten yhteistyö ruotsalaisten kanssa
Viron radiotiedustelulla oli yhteyksiä myöskin Ruotsiin. Baltian maihin akkreditoitu Ruotsin sotilasasiamies majuri Brunsson lähetti vuonna 1935 laajan raportin, joka koski Viron radiotiedustelun tuottamia tietoja Puna-armeijan ja muiden Neuvostoliiton organisaatioiden, muun muassa NKVD:n radioverkoista ja liikenteestä samoin kuin Ruotsissa toimivista illegaaleista radiolähettimistä. Tämä herätti luonnollisesti Ruotsin sotilastiedustelun kiinnostuksen ja pääesikunnan edustaja kapteeni Hallenborg lähetettiin Viroon tutustumaan asioihin lähemmin. Hän sai perusteellisen selvityksen Viron radiotiedustelun organisaatiosta ja toiminnasta. Yhteyden pito jatkui tämän jälkeen niin kauan kuin Viron radiotiedustelu toimi, mutta sitä koskevia yksityiskohtaisia dokumentteja ei ole säilynyt. Ruotsi oli saavana osapuolena ainakin Puna-armeijan ja Itämeren laivaston kooditietouden sekä murtamismenetelmien suhteen. Ruotsalaiset saivat virolaisilta salaamisen ohjekirjan Siffri Käsiraamat.
LÄHTEITÄ:
Juurvee, Ivo: Estonian Interwar Radio-Intelligencxe, Baltic Defence Review n:o 10 Vol 2/2003.
Kay, C.G ja Beckman Bengt: Swedish Signal Intelligence 1900 -1945. Frank Cass, London 2003.
Lauri Lehtonen, Timo Liene, Ohto Manninen: Sanomansieppaajia ja koodinmurtajia. DOCENDO Jyväskylä 2016.