Ilmavoimien radiotiedustelu jatkosodassa

Lauri Lehtonen

Artikkeli on julkaistu alunperin kirjassa Sotahistoriallisen aikauskirja 27 (2008).

Ilmavoimien oma radiotiedustelu käynnistyi varsin myöhäisessä sodan vaiheessa, vuoden 1943 loppupuolella. Se pääsi kuitenkin nopeasti tehokkaaseen toimintaan. ylijohdon radiotiedustelun luomalta perustalta. Radiotiedustelumme yli kymmenen vuotta kestänyt kehitysvaihe ennen Talvisotaa oli pohjana sotien merkittäville saavutuksille ja antoi tiedollisen ja taidollisen lähtökohdan myös ilmavoimia palvelevalle radiotiedustelulle.

Luutnantti Reino Hallamaan vuonna 1927 käynnistämä ja 1930-luvulla jo merkittävään toiminnalliseen valmiuteen päässyt radiotiedustelu jakautui ennen Talvisotaa kahteen päätoimintahaaraan, maa- ja meripuoleen. Alkuvaiheissa nämä toimivat erillisten yksikköjen tapaan, vaikka niillä ei mitään virallista organisaatiokaaviota nimityksineen vielä ollutkaan. Kaikki toiminta tapahtui rauhan aikana YE:n Tilastotoimiston (toimisto V) ja Talvisodan aikana Päämajan Viestitiedustelutoimiston eli Tied. 2:n yleiskaton alla.¹

Radiotiedustelun toiminnallinen keskuspaikka ennen Talvisotaa oli Lahdenpohjassa. Meripuoli siirtyi 1930-luvun puolivälissä kesäajoiksi toimimaan Kannakselle, ensin parina kesänä Seivästölle ja kesiksi 1938 ja 1939 Terijoelle. Terijoella toimi pieni ryhmä koko talven 1938 – 1939. Meripuolen kohteena oli luonnollisesti Punalippuinen Itämeren laivasto. Sen viestiliikenteeseen perehdyttiin ja sen salaamiskoodeihin päästiin kiinni niin, että ennen Talvisotaa pystyttiin sen sanomat avaamaan ja sitä kautta sen toiminta seuraamaan varsin hyvin. Ainakin vuoden 1939 alkupuolelta lähtien seurattiin myös Itämeren laivaston ilmavoimien radioliikennettä, jonka viestitysjärjestelmät olivat samat kuin varsinaisen laivastonkin.²

Juuri ennen Talvisotaa radiotiedustelun toimintakeskukset vedettiin taaksepäin, maapuoli Säämingin Rauhalinnaan ja meripuoli Tuusulaan, jossa kuuntelukeskus perustettiin Lotta-opistoon. Näissä toimittiin Talvisodan ajan. Meripuolen tiedustelukeskuksessa Tuusulassa seurattiin ja siepattiin varsinaisen laivaston viestityksen lisäksi myös laivaston ilmavoimien radioliikennettä, joka ilmeisesti pääosin liittyi Baltiassa toimivien pommikoneyksiköiden ja niiden tukikohtien toimintaan. Varsinaiseen reaaliaikaiseen ilmatoiminnan seuraamiseen ei päästy. Tähän oli useitakin syitä. Suuntimoita ei ollut, joten kohteiden paikantaminen perustui pääasiassa avattujen sanomien sisältöön. Toisaalta sanomien avaaminen vaati aikansa, vaikka koodit hyvin hallittiinkin. Avattujen sanomien ja radiotiedusteluun aina olennaisesti kuuluvan radioliikennetutkimuksen avulla saatiin kuitenkin merkittävää tietoa mm tukikohtien sijainnista, kone- vahvuuksista, tappioista jne. Dokumentteja ei näistä asioista ei ole säilynyt. Tiedot perustuvat muutaman silloin mukana olleen veteraanin haastatteluun. Tässäkin suhteessa rajoittavana tekijää on se, että salaamissyistä ei kuuntelijatasolle annettu mitään palautetta kohteista tai tuloksista. Tiedot liikkuivat enemmän tai vähemmän huhujen tapaan kuuntelijajoukon keskuudessa.³

Toisaalta on tietoja siitä, että ruotsalaisten vastaavan kuuntelutoiminnan tuloksia olisi saatu Suomen ilmavalvonnan käyttöön. Bengt Beckman teoksessaan ”Svenska kryptobedrifter” kertoo tästä. Ruotsin radiotiedustelun kuuntelupisteitä oli Talvisodan aikana Lidingössä. (FRA:ta ei vielä tässä vaiheessa ollut perustettu). Meritiedustelupuoli työskenteli huvilassa, josta käytettiin peitenimeä Krybo. Talon hallinnosta vastaava upseeri totesi tarkastuskierroksellaan, että yläkerran salin parkettilattiaan oli sahattu aukko. Asiasta myöhemmin kertonut radiotiedustelija totesi: ”Det var för finnarnas skull”. Selitys oli se, että merikuuntelu vastaanotti myös meri-ilmavoimien sanomia. Todettiin, että niistä selvisi mm pommikoneiden kohdetietoja. Nämä tiedot piti mahdollisimman pian saada suomalaisille. Vastaanotetut sanomat piti saada suorinta tietä avaajille, jotka työskentelivät alemmassa kerroksessa, siksi aukko lattiassa⁴ . On mahdollista, että tämä toiminta tapahtui jo vuonna 1938 sovitun Suomen ja Ruotsin välisen ilmavalvonta-yhteistoiminnan puitteissa⁵ .

Päämajan radiotiedustelu organisoitiin vasta juuri ennen jatkosodan puhkeamista omaksi toiminnalliseksi yksikökseen Päämajan Radiopataljoonaksi (PMRadP), johon eri toimintahaaroja varten oli perustettu omat komppaniat⁶ . Omaa alayksikköä ilmavoimatiedustelua varten ei organisaatioon tässä vaiheessa sisältynyt.

Ilmavoimen radiotiedustelu käynnistyy⁷

Radiotiedustelun erinomaiset tulokset erityisesti jatkosodan alkuvaiheissa antoivat lähtökohdan ajatuksille perustaa ilmavoimien piiriin oma, vain sitä palveleva radiotiedustelu. Ilmavoimien johdon omassa käytössä oleva tiedusteluvoima palvelisi parhaiten ilmavoimien omia erityistarpeita ja takaisi nopean tiedon saannin maasotaa paljon nopeatempoisemmassa ilmasodassa. Ensimmäiset ajatukset esitti eversti Richard Lorenz jo lokakuussa 1941⁸ . Asiaa alkoi ajaa edelleen silloinen ilmavoimien viestikomentaja majuri Matti Virva⁹ .

Marraskuussa 1941 luutnantti Mauri Hartikainen siirrettiin Päämajan Radiopataljoonaan sen toimintaan tutustumista varten. Hartikainen perehtyi erityisesti Päämajan Radiopataljoonan moottoroituun komppaniaan (3.K eli MO) Itä-Karjalassa sekä Radiotiedustelukeskukseen (RTK) Sortavalassa. Myös luutnantti Georg-Eric Strömberg oli jossakin vaiheessa tutustumassa 3./PMRadP:n toimintaan¹⁰ . Heti alkuvaiheessa oli ajatuksena, että ilmavoimien radiotiedusteluyksikön tulisi olla MO:n tapaan liikkuva. Perehtymisvaiheen jälkeen Hartikainen teki esityksen ilmavoimien radiotiedusteluyksikön kokoonpanosta ja kalustosta¹¹ .

IlmavE:ssa oli tultu kuitenkin toisiin ajatuksiin. Vihollisen ilmavoimiin kohdistuva tiedustelu päätettiinkin järjestää kaukopartioiden avulla siten, että lentotukikohtien läheisyydessä toimivat partiot viestittäisivät havaintonsa tukikohdista ja niiden toiminnasta. Maaliskuussa 1942 käynnistettiin Naarajärvellä ilmavoimien kaukopartiohenkilöstön koulutus ns. Ilmavalvontaerikoiskurssina. 1.6.1942 annetulla Ilmavoimien Esikunnan käskyllä aloitti toimintansa ilmavoimatiedustelua palveleva kaukopartio-osasto H päällikkönään kapteeniksi ylennetty Mauri Hartikainen¹² . Vihollisen lentotukikohtia koskevien tietojen hankkiminen ja varsinkin niiden nopea välittäminen tarvitsijoille kohtasi monia vaikeuksia. Partiot tuottivat kyllä runsaasti maavoimia hyödyttäviä tietoja, mutta ilmavoimien kannalta tulokset eivät vastanneet odotuksia. Niinpä Ilmavoimien Esikunta antoi 14.9.1942 käskyn osasto H:n lakkauttamisesta.

Jo ennen tätä oli ilmavoimia palvelevan radiotiedustelun käynnistämiseen ja kehittämiseen tähtäävät tutkimukset ja valmistelut käynnistetty uudelleen. Heinä-elokuussa oli Päämajan Radiopataljoonan moottoroitu 3. komppania (MO) suorittanut Le.R 2:n (eversti Lorenz) pyynnöstä koemielessä vihollisen ilmavoimien puheliikenteen kuuntelua liikenteen laadun ja siihen kohdistuvan tiedustelukuuntelun mahdollisuuksien selvittämiseksi. Kokeiluraportin 12.8.1942 on laatinut ilmavoimien luutnantti Georg-Eric Strömberg ja allekirjoittanut sen yhdessä 3./PMRadP:n päällikön kapteeni Heikki Sysimetsän kanssa¹³ . Raportin mukaan kuuntelu antoi runsaasti tietoja vihollisen ilmavoimien toiminnasta, joskin ”lentokoneasemia voidaan kuunnella ainoastaan koneiden lentäessä verrattain lähellä kuunteluasemaa”. Raportissa päädyttiin ehdotukseen, jonka mukaan kuuntelutoiminta olisi keskitettävä ilmavoimien hävittäjätukikohtiin. Kuuntelijoiksi katsottiin voitavan kouluttaa keitä hyvänsä venäjänkielen taitoisia henkilöitä. Kuuntelutehtävää pidettiin siinä mielessä varsin helppona. Kuuntelutuloksia tukeva suuntimistoiminta katsottiin tärkeäksi, joskaan siitä ei kokeilussa voitu kaluston puuttuessa saada kokemuksia.

Pian tämän raportin valmistuttua eli jo 23.8.1942 ilmavoimien viestikomentaja everstiluutnantti Veikko Saura antoi kapteeni Hartikaiselle Ilmavoimien Esikunnassa käskyn Ilmavoimien Radiotiedustelukomppanian suunnittelemisesta¹⁴ . Päämajan järjestelyosasto antoi komppanian perustamista koskevan käskynsä 7.9.1942¹⁵ . Hartikainen siirrettiin 21.9.1942 uudelleen Päämajan Radiopataljoonaan tehtävänään radiotiedusteluyksikön lopullinen suunnittelu ja perustaminen¹⁶ .

Hartikaisen avuksi suunnittelutyöhön siirrettiin PMRadP:sta vänrikit Sven Fahlgren, Rope Kojonen ja Lauri Pöyhönen. Käytännössä ryhmä teki työtään Munkkiniemen kartanon Kaartintorpalla, joka tällöin oli PMRadP:n Varikkokomppanian sijoituspaikkana¹⁷ . Työ edistyi nopeasti, ja jo kuukauden kuluttua eli 21.10.1942 yksikkö perustettiin. Yksikön nimityksessä esiintyy ristiriitaisuus siinä mielessä, että Päämajan järjestelyosaston käskyssä käytetään nimitystä Ilmavoimien radiotiedustelukomppania (Ilmav.Rad.K). Toisaalta komppania käskyn mukaan perustettiin Päämajan Radiopataljoonaan, josta syystä se PMRadP:n organisaatiokaavioissa esiintyy nimellä 6.K/PMRadP. Päämajan käskyn mukaan ”komppania on komentosuhteessa Ilmavoimien Komentajan alaisena, mutta kuuluu koulutus-, huolto- ja teknillisessä suhteessa PM:n Rad.P:lle”. Komppanian päälliköksi tuli kapteeni Mauri Hartikainen. Johtopaikka sijoitettiin Taavettiin.

Heti vuoden 1942 loppupäivinä alkoivat kalustohankinnat samoin kuin intensiivinen koulutus. Kesäkuussa 1943 komppanian johto ja samalla koulutustoiminta siirrettiin Lahdenpohjaan. Syyskuun 1943 kuluessa eli noin 9 kuukauden kuluttua aloittamisesta oli riittävä henkilöstö-, koulutus- ja kalustovalmius saavutettu ja komppania siirrettiin joukkueittain ilmavoimien eri yksikköjen käyttöön.

Joukkueet	Johtajat	Sijoitus	Tuettava joukko
I J. II J. III J.	Ltn Sven Fahlgren Ltn Rope Kojonen Vänr Lauri Pöyhönen	Suulajärvi Juurikorpi (Kymi) Hirvas	Le.R 3 Le.Lv.34 Le.R 2

Ilmavoimien radiotiedustelukomppania (6./PMRadP)

Tiedustelutoiminta komppaniaorganisaatiossa käynnistyy

Jo joulukuussa 1943 everstiluutnantti Veikko Saura laati muistion, jossa hän loi katsauksen radiotiedustelukomppanian toimintaan ja siitä saatuihin kokemuksiin¹⁸ . Tässä vaiheessa noin kolme kuukautta kestänyt toiminta oli kokeiluluonteestaan huolimatta tuottanut merkittäviä tuloksia. Alkuperäisenä ajatuksena oli ollut, että komppania olisi ryhmitetty siten, että jokaiselle sotatoimialueen kannakselle olisi tullut joukkue. Edellä esitetyn taulukon mukaiseen ryhmitykseen oli päädytty osin viestiyhteyssyistä, osin myös sen takia, että lentotoiminnan painopiste oli siinä vaiheessa Suomenlahdella ja Karjalankannaksella.

Sauran lausunnon mukaan Suulajärven ja Kymin (Juurikorven) joukkueet olivat saaneet hyvän otteen vihollisen hävittäjätoimintaan, tuloksena muun muassa muutamien voitollisten ilmataistelujen aikaansaaminen. Hirvaksen joukkue oli vähäisen lentotoiminnan vuoksi saanut näennäisesti heikompia tuloksia, mutta suhteellisesti arvioituna senkin tulokset olivat hyviä.

Yhteenvetona Saura totesi, että hävittäjätoimintaan kohdistuvan tiedustelun osalta komppania oli saanut kiinteän otteen vihollisen 13. Ilma A:n ja osittain 7. Ilma A:n puheliikenteeseen. Puutteita oli 7. Er.Ilma A:a, 14. Ilma A:a sekä Itämeren laivaston ilmavoimia ja ilmavalvontaverkkoja koskevissa tiedustelutuloksissa. Edelleen hän totesi, että puhetiedustelun avulla saadaan vihollisesta myös eräitä varsin mielenkiintoisia henkilökohtaisia yksityispiirteitä. Suuntimiskyky ei ollut erityisen hyvä. Paikantamismahdollisuudet ulottuivat noin 200 km säteellä Pietarin alueelle ja Suomenlahdelle.

Kaukotoimintalentoihin kohdistuva sähkötyskuuntelu oli vielä alkeellisella tasolla. Syitä oli monia, mm. lentojen vähäisyys, radiohiljaisuus ja radioliikenteen vähäisyys yleensä. Sähkötyskuuntelupisteet ovat alkaneet seurata myös vihollisen pinta-alusten liikkeitä. Näin on meritiedustelutiedoilla voitu palvella Merivoimien Esikuntaa ja Le.R 5:ä sekä Le.R 3:a. Puutteina Saura mainitsee myös sääsanomakuuntelun ja oman liikenteen valvonnan puuttumisen.

Alun perin oli suunniteltu, että komppanian komentopaikkaan perustettaisiin myös koko komppanian tiedustelukeskus. Tämä ei ollut vielä toteutunut. Komentopaikka toimi vain hallinnollisena johtoelimenä.

Muistiossaan everstiluutnantti Saura päätyi näkemykseen, että ilmavoimien radiotiedustelun kapasiteettia oli lisättävä. Hänen mukaansa oli välttämätöntä saada koko sotatoimialueen kattava yhtenäinen tiedustelurintama. Näin saataisiin täydellinen kokonaiskuva ja voitaisiin hallita tuntuma vihollisen toimintaan esimerkiksi sen muuttaessa radiotoimintamuotojaan. Toisena perusteluna oli, että Le.R 1:lle ja Le.Lv. 14:lle oli tärkeätä saada radiotiedustelutukea ja kokemusta sen käytöstä. Samoin olisi tärkeätä saada aikaan vastaavasti koko rintaman kattava suuntimoverkko, jonka tuli toimia yhtenä kokonaisuutena hallinnollisista yksikköalistuksista riippumatta.

Radiotiedusteluyksikkö laajennetaan pataljoonaksi

Saura esitti muistiossaan, että tulisi perustaa kaksi kolmen joukkueen komppaniaa käsittävä pataljoona, jonka joukkueet olisi sijoitettu Suulajärvelle, Kymiin, Helsinkiin, Nurmoilaan Hirvakseen ja Tiiksjärvelle. Hän viittasi myös tulevaisuuden sodankäynnin näkymiin, joiden mukaan ilmavoimien merkittävin apuväline tulee olemaan luotain (eli tutka), mutta radiotiedustelun merkitys tulee myös aina säilymään ja kasvamaan.

Sauran esitys 6./PMRadP:n eli Ilmav.Rad.K:n laajentamisesta pataljoonakokoonpanoon hyväksyttiin periaatteessa. Ilmavoimien komentaja teki asiasta esityksen ylipäällikölle 27.12.1943¹⁹ ja 27.2.1944 annettiin käsky Ilmavoimien Radiopataljoonan perustamisesta²⁰ . Ilmav RadP aloitti toimintansa 15.3.1944²¹ . Perustetun pataljoonan kokoonpano poikkesi Sauran esityksestä siten, että kahden kolmijoukkueisen komppanian sijasta perustettiin kolme kaksijoukkueista komppaniaa. Tähän päästiin yksinkertaisesti siten, että aikaisemmat joukkueet saivat rinnalleen toisen, jolloin joukkueiden lukumäärä kaksinkertaistui, kuten Saura oli esittänyt. Pataljoonan alistussuhteet määritettiin edelleen siten, että se käytön ja yleishuollon suhteen oli Ilmavoimien komentajan alainen, ja muissa suhteissa, joka lähinnä tarkoitti erikoishuoltoa ja erikoiskoulutusta, Päämajan Tied 2:n eli Hallamaan alainen.

Perustamisvaiheessa komppanioiden ryhmitys vastasi aikaisempaa joukkueiden ryhmitystä. Pataljoonan esikunta sijoittui aluksi Suur-Merijoelle. Komppanioiden lisäksi kokoonpanoon kuuluivat nyt sääryhmä ja valvontaryhmä. Sijoituspaikat ja yksiköiden päälliköt olivat seuraavan taulukon mukaiset²² .

Yksiköt	Päälliköt	Sijoitus	Tuettava joukko
Esikunta 1.K 2.K 3.K Sääryhmä Valvontar	Kapt Hartikainen Ltn Fahlgren Ltn Kojonen Vänr Pöyhönen Ltn Kahiluoto Radiosähk. Sikiö	Suur-Merijoki Suulajärvi Juurikorpi (Kymi) Hirvas Sortavala Immola	IlmavE Le.R 3 Le.Lv.34 Le.R 2 IlmavE IlmavE

Ilmavoimien Radiopataljoona perustamisvaiheessa

Välittömästi ryhdyttiin kuitenkin toimenpiteisiin radiotiedusteluvoiman suuntaamiseksi uusiin, tiedustelurintamaa täydentäviin suuntiin eli Le.R 1:lle Nurmoilaan ja Le.Lv.14:lle Tiksjärvelle. Tämä ratkaistiin eri vaiheiden jälkeen siten, että sekä 2. että 3. komppaniasta irroitettiin toinen joukkue, edellisestä Nurmoilaan ja jälkimmäisestä Tiiksjärvelle. Sauran esitykseen verrattuna Helsinki oli jäänyt pois. II/3. K siirtyi Tiiksjärvelle jo toukokuun alussa päästen heti tehokkaaseen toimintaan. II/2.K:n siirtyminen Nurmoilaan tapahtui hitaammin rakentamisviiveiden vuoksi. Kesäkuun alussa oli pataljoonan ryhmitys seuraavan taulukon mukainen²³ :

Yksiköt	Päälliköt	Sijoitus	Tuettava joukko
Esikunta 1.K 2.KÂII/2.K 3.K II/3.K Sääryhmä Valvontaryhmä	Kapt Hartikainen Ltn Fahlgren Ltn SaaresÂLtn Jahila Ltn Telegin Vänr Pöyhönen Ltn Kahiluoto Radiosähk. Sikiö	Suur-Merijoki Suulajärvi JuurikorpiÂNurmoila Hirvas Tiiksjärvi Joensuu Immola	IlmavE Le.R 3 IlmavE (ADD-kuunt) ja Le.R 3 Le.R 1 Le.R 2 Le.Lv 14 IlmavE IlmavE

Ilmavoimien Radiopataljoona kesäkuun alkupuolella 1944

Pataljoonan esikunta toimi pääosiltaan tässä vaiheessa eli kesäkuun suurhyökkäyksen alkamiseen asti Suur-Merijoella. Suunnitelmana oli komentopaikan siirtäminen Mikkeliin. Alkuvaiheessa katsottiin kuitenkin, että komentajan tuli olla mahdollisimman läheisessä kosketuksessa komppanioihin henkilöstön lisäämisen ja koulutuksen sekä toiminnan yhtenäistämisen ollessa vielä käynnissä. Toiminnallisen keskus eli tiedustelukeskus perustettiin heti kuitenkin Mikkeliin. Keskuksen päälliköksi tuli luutnantti Rope Kojonen. Tiedustelukeskuksen tehtävänä oli koota ja yhdistää kuunteluyksiköistä tulevat operatiiviset tiedot ja raportoida ne käyttäjille, joita olivat

• Päämajan tiedusteluosasto,
• Päämajan Radiopataljoona
• merivoimat ja
• ilmavalvontajoukot sekä
• kesäkuun suurhyökkäyksen aikana myös maavoimat.

Tiedustelukeskuksella oli yhteistoimintayhteys muun muassa sotavankien kuulustelutoimiston ja Op.3/PM:n samoin kuin vastaavan saksalaisen tiedustelukeskuksen kanssa. Viimeksi mainittua edusti Päämajassa yliluutnantti Vaatz.

Taktisella tasolla tiedustelutiedot menivät luonnollisesti suoraan tuettavalle rykmentille tai laivueelle.

Ryhmitysmuutokset kesäkuun 1944 puolivälistä sodan loppuun

Kesäkuun suurhyökkäyksen jälkeen tiedusteluyksiköt siirtyivät taaksepäin tuettavien lentoyksikköjen mukana. Tässä vaiheessa pataljoonan esikunta siirtyi Mikkeliin. Elo-syyskuussa vetäytyminen jatkui.

Yksiköt	Päälliköt	Sijoitus	Tuettava joukko
Esikunta Tiedustelukeskus 1.K II/1.K 2.K II/2.K 3.K II/3.K Sääryhmä Valvontaryhmä	Kapt Hartikainen Ltn Kojonen Ltn Fahlgren Ltn Harrela Ltn Saarnes Ltn Haupt Ltn Telegin Vänr Pöyhönen Ltn Kahiluoto Ltn Niskanen	Mikkeli Mikkeli Lappeenranta Juurikorpi Mensuvaara Juurikorpi Värtsilä Tiiksjärvi Joensuu Lappeenranta	IlmavEÂ Le.R 3 IlmavE (ADD-kuunt) Le.R 1 Le.R 3 Le.R 2 Le.Lv.14 IlmavE IlmavE

Ilmavoimien Radiopataljoona heinäkuussa 1944

Yksiköt	Päälliköt	Sijoitus	Tuettava joukko
Esikunta Tiedustelukeskus 1.K II/1.K 2.K 3.K II/3.K Sääryhmä Valvontaryhmä	Kapt Hartikainen Ltn Kojonen Ltn Fahlgren Ltn Haupt Ltn Harrela Kapt Telegin Ltn Pöyhönen Ltn Kahiluoto Ltn Niskanen	Mikkeli Mikkeli Lappeenranta Kausala Joroinen Liperi Paltamo Joensuu Lappeenranta	IlmavE Le.R 3 IlmavE (ADD-kuunt) Le.R 3 Le.R 1 Le.R 2 Le.Lv.14 IlmavE IlmavE

Ilmavoimien Radiopataljoona sodan päättyessä

Suuntimoasemat oli osittain sijoitettu joukkueiden toimintapaikkoihin nähden erikseen, erillisiin asemapaikkoihin siten, että saatiin aikaan tarkoituksenmukaiset paikantamis- eli ristisuuntimakannat. Ilmavoimien Viestipataljoonan kertomuksessa ei näistä ole täydellistä luetteloa, mutta siinä mainitaan sijoituspaikkakuntina Mensuvaara, Parikkala, Luumäki ja Turku²⁴ . Suuntimoasemia siirrettiin kesän 1944 kuluessa samalla kun pataljoonan ryhmitys muiltakin osin muuttui.

6.10.1944 aloitettiin vielä Oulun alueella yhden komppanian voimin saksalaiseen radioliikenteeseen kohdistuva kuuntelu ja oman radioliikenteen valvonta. Neuvostoliiton ilmavoimiin kohdistuva kuuntelutiedustelu lopetettiin. Kuuntelutoiminta lopetettiin kokonaisuudessaan noin kolmen viikon kuluttua. Ennen kotiuttamista siirrettiin kaikki yksiköt Kausalaan, josta kotiuttaminen tapahtui ilmavoimien Viestipataljoonan toimenpitein 20.11.1944 mennessä.

Stella Polaris-operaatioon lienee osallistunut parisenkymmentä Ilmavoimien Radiopataljoonaan kuulunutta henkilöä²⁵

Henkilöstö, rekrytointi ja koulutus²⁶

Ilmavoimien Radiopataljoonan määrävahvuudeksi määriteltiin yhteensä 513 henkilöä. Suurena vaikeutena olivat vaatimukset täyttävän päällystön ja muun erikoishenkilöstön hankkiminen. Tarvittiin toisaalta venäjänkielen taitoisia, toisaalta matemaattisia taipumuksia omaavia analyytikoiksi sopivia henkilöitä sekä luonnollisesti päteviä viestiupseereita. Vuoden 1942 lopulla suoritettiin laaja venäjänkielen taitoisten upseerien, aliupseereiden ja miesten inventointi. PMRadP irrotti 6. komppanian perustamisvaiheessa joitakin pystyviä nuoria upseereita., jotka ensin toimivat kouluttajina ja joukkueenjohtajina. Pataljoonaorganisaatiossa he toimivat komppanian päällikköinä, tiedustelutoimiston päällikkönä sekä erillisten joukkueiden johtajina. Ensimmäisiä näistä olivat luutnantit Sven Fahlgren, Rope Kojonen ja Lauri Pöyhönen. Lisää upseereita saatiin vähitellen. Helmikuun 1944 alussa suorittiin uusi henkilöiden etsintä laajenevan pataljoonan tarpeita varten. Osa oli jo saatu luetteloihin komppaniavaiheen henkilöitä valittaessa. Lisäksi käytettiin hyväksi jo organisaatiossa olevien henkilöiden tuttavuuksia ja suosituksia²⁷. Matemaattisia taipumuksia omaavia salakielisanomien avaamistoiminnassa tarvittavia analyytikkoja, sekä upseereita, aliupseereita että miehistöön kuuluvia, etsittiin yliopiston rehtorin, professori Nevanlinnan asiantuntemusta hyväksikäyttäen²⁸ .

Kenttäjoukoista löytyikin sopivaa henkilöstöainesta niin paljon, että koulutus päästiin aloittamaan. Vuoden 1943 kuluessa toimeenpantiin kaksi kurssia, joista ensimmäinen aloitettiin Taavetissa ja vietiin loppuun Lahdenpohjassa. Ensimmäisen, 60 oppilasta käsittävän kurssin kestoaika oli noin 8 kuukautta. Tämän kurssin kaikki oppilaat olivat venäjänkielen taitoisia. Koulutusajan pituuteen vaikutti ilmeisesti se, että puhekuuntelukoulutuksen lisäksi kaikille annettiin myös sähkötyskoulutus.. Koulutuksen loppuvaiheessa Lahdenpohjan Rauhalan kasarmilla koulutettavat työskentelivät kolmivuorotyössä jo lähes todenmukaisissa olosuhteissa.²⁹

Seuraava kurssi järjestettiin Savonlinnassa (Säämingin Rauhalinnassa) PM RadP:n koulutuskomppaniassa eli 1. komppaniassa sen koulutushenkilöstön voimin. Se oli kestoltaan ensimmäistä kurssia huomattavasti lyhyempi, noin 4 kuukauden pituinen. Koulutus oli ensisijaisesti sähkötyskoulutusta, joten ilmeisesti ei enää ollut löydetty riittävästi kielitaitoista oppilasainesta. Toinen samanlainen, vielä hieman lyhyempi kurssi järjestettiin Savonlinnassa keväällä 1944, siis Ilmavoimien Radiopataljoonan jo tultua perustetuksi. Syyskuussa 1944 aloitettiin vielä Ilmavoimien Viestikoulussa radiotiedustelijoiden sähkötyskurssi, mutta tämän kurssin koulutusta ei ehditty viedä loppuun ennen sodan päättymistä.

Kurssimuotoisen koulutuksen lisäksi koulutettiin pataljoonaan jatkuvasti saapuvia kielitaitoisia upseereita, aliupseereita ja miehistöä, ensin PMRadP:ssa ja sitten IlmavRadP:n komppanioissa. Upseerit koulutettiin kielitaitonsa ja analyyttisen kykynsä edellyttämiin tehtäviin, alipäällystö ja miehistö puhekuuntelijoiksi, joitakin aliupseereita myös selvittely- ja raporttiupseerin tehtäviin. Sähkötyskoulutusta pataljoonassa annettiin vain suuntimohenkilöstölle.

Koulutustasosta on arvioitu, että kaikki saavuttivat sähkötyksessä vähintään II luokan, noin neljännes I luokan tason. Sähkötyksen vastaanotossa noin puolet selvitti radiotiedustelijoiden yleisvaatimustason mukaisen kokeen 100 merkkiä minuutissa³⁰ .

Kurssiaika	Kurssipaikka	Oppilasmäärä	Opettajat
20.12.42-1.7.43 1.7.43-1.9.43	Taavetti Lahdenpohja	60	Hartikainen, joukkueen- johtajat, radiotiedustelualiups.
1.2. – 6.6.43	Savonlinna	36	1.PMRadP:n kouluttajat
1.4. – 8.7.44	Savonlinna	34	1./PMRadP:n kouluttajat
16.9.44 – (kesk)	Ilmav.Vkoulu	42	Ilmav.Vkoulun kouluttajat

Ilmavoimien radiotiedustelun koulutusryhmät

Määrävahvuutta ei koskaan saavutettu. Syyskuussa 1944, jolloin vahvuus oli suurimmillaan, oli henkilöstön määrä 433. Upseerivajaus oli tällöin 34. Myöskään aliupseerien ja miehistön saanti kielitaitoa ja analyyttistä kykyä vaativiin tehtäviin ei ollut helppoa. Parhaimpia aliupseereita käytettiinkin upseerien tehtäviin. Kyky, eikä sotilasarvo ratkaisi miehen käytön.

Erikoiskalusto³¹

Kaikki maassa oleva radiotiedustelun erikoiskalusto oli sidottu PMRadP:n käyttöön. Siksi IlmavRadP:n perustamisvaiheeseen liittyi laaja hankintaprosessi, jonka hoiti PMRadP:n tekninen yksikkö eli Varikkokomppania. Suuntimoita, joita 6.K:n tarpeisiin hankittiin aluksi kaksi kappaletta, tilattiin Saksasta. Vastaanotinkalustona PMRadP:ssa oli jo ennen sotaa hankittu laadukas amerikkalainen NATIONAL 100 XA- kalusto. Sodan aikana ei niitä luonnollisesti enää saatu. Lisätarpeen täyttämiseksi kotimainen ASA-radiotehdas alkoi valmistaa NATIONAL-vastaanottimen kopiota, joka sai viestikalustotyyppimerkinnän VRLK. Laadullisesti se ei ollut NATIONAL-vastaanottimen veroinen, mutta täytti kuitenkin tyydyttävästi vaatimukset.

	Ups	Sotvirk	Aliups	Miehistö	Naiset	Yht
E/IlmavRadP – kom ja huolto – sääryhmä – valvontaryhmä – m-ajonryhmä Esikunta yht	7 3 1 1 12	– – – –	5 2 4 1 12	9 6 – 9 24	9 4 – – 13	= 61
1.K pääsijoitusp II/1.K 1.K yhteensä	7 6 13	1 2 3	11 17 28	55 75 130	14 17 31	= 88 = 117 = 205
2.K	6	1	13	37	11	= 68
3.K pääsijoitusp II/3.K 3. K yhteensä	7 3 10	– – –	12 5 17	44 22 66	5 1 6	= 68 = 31 = 99
Pataljoona yht	41	–	70	257	61	433

Ilmavoimien Radiopataljoonan henkilöstövahvuus syyskuussa 1944

Tiedusteluasemat suunniteltiin liikkuviksi PMRadP:n 3. komppanian ratkaisuja mallina käyttäen. Tiedusteluasemien ajoneuvoiksi hankittiin kuitenkin kuorma-autoja, jotka maastokelpoisuudeltaan olivat eri luokkaa kuin MO:n Volvo-umpikuorma-autot. Ajoneuvoja hankittiin yhteensä 13 kappaletta. Joukkuekokonaisuus muodostui neljästä ajoneuvosta:

• A-vaunussa eli kuunteluvaunussa oli viisi kahdella vastaanottimella varustettua kuuntelupistettä,
• C-vaunussa eli korjaamovaunussa oli kaksi työpöytää,
• D-vaunussa eli toimistovaunussa olivat karttatelineet ym. toiminnan johtamisen apuvälineet
• E-vaunussa eli viestikeskusvaunussa oli puhelinkeskus, Hell-kaukokirjoitin ja ns. LJ-lennätin eli jotti.

Kuten nähdään, on vaunujen nimeämisessä B-kirjain hypätty yli. Tämä johtuu siitä, että MO:n kokoonpanossa B-vaunu oli suuntimovaunu³² . IlmavRadP:ssä käytössä olevien suuntimoiden antennikentät olivat niin suurikokoisia, että ne eivät soveltuneet vaunuasennukseen. Kolmastoista vaunu oli ylimääräinen kuunteluvaunu, joka oli pääasiallisesti valvontaryhmän käytössä. Vaunukokonaisuuden tarvitsema sähköteho saatiin joukkueen 8,5 kVA:n moottorigeneraattorista (Wickström-ASEA).

6. komppanian varustamiseen liittyvät hankinnat kestivät noin vuoden. Puhelimet ja keskukset saatiin nopeasti kotimaasta, LM Ericsson Oy:n tehtaalta, mutta ASA-vastaanottimien ja Saksasta hankittavien suuntimoiden ja Hell-kaukokirjoittimien saanti vei odotettua pidemmän ajan.

Organisaation laajennuttua pataljoonaksi alkoi uusi hankintavaihe. Ajoneuvoja ei enää hankittu, sillä lisäyksiköt oli päätetty sijoittaa kiinteisiin rakennuksiin. Suuntimoita tilattiin viisi lisää, ja ne saatiinkin nyt nopeammin. Samoin viestiyhteyskalusto saatiin kotimaasta nopeasti, mutta kaikkia ASA-kuunteluvastaanottimien toimituksia ei saatu toteutetuiksi ennen sodan loppua.

Syyskuussa 1944 oli pataljoonalla seuraavat määrät tiedustelun erikoiskalustoa (ulkomuistista laaditun luettelon mukaan)³³ :

• suuntimoita 7 kpl
• vastaanottimia ASA 70 ”
• muita vastaanotintyyppejä 10 ”

Â

Suuntimoasema muodostui puurakenteisesta laiterakennuksesta, ”mökistä” ja sen ympärillä olevasta antennikentästä, jotka tavallisesti oli asennettu yhteiselle hirsialustalle. Pystytyksen suoritti suuntimomiehistö, 4 – 5 miestä parin apumiehen kanssa. Aseman siirto vei kuljetusmatkasta riippuen aikaa 12 – 24 tuntia. Suuntimoaseman paikalle oli omat vaatimuksensa alueen tasaisuuden ja esteettömyyden sekä maaperän laadun (sähkönjohtavuuden) suhteen.

Ajoneuvoja pataljoonalla oli edellä mainittujen erikoisajoneuvojen lisäksi 15 kuorma-autoa, 12 henkilöautoa ja 2 moottoripyörää.

Erikoisvälineistön hankinnat ja huollon hoiti alkuvaiheessa PMRadP:n Varikkokomppania. Myöhemmin vaiheessa hankinnat siirtyivät IlmavRadP:n hoidettaviksi, ensin Varikkokomppanian, myöhemmin Ilmavoimien Viestivarikon välityksellä. Huollon suhteen pyrittiin vähitellen omavaraisuuteen perustamalla korjaamotoimintaan pystyvä varikko ja erillinen varaosavarasto. Varasto oli aluksi esikunnan, peräytymisvaiheessa 2. K:n yhteydessä. Vasta elokuussa 1944 siirrettiin varasto ja varikko II/1.K:n yhteyteen Kausalaan. Korjausresursseja pyrittiin lisäämään mm. hankkimalla vastaanottimien virityslaitteisto³⁴ . Teknistä henkilöstöä oli niukasti. Tästä on esimerkkinä se, että varikon 5 henkilöä joutuivat hoitamaan 1. K:n viestiyhteyksien huollon varikkotehtävien ohessa.

Hyvät viestiyhteydet, nopeatempoisen toiminnan elinehto³⁵

Radiotiedustelun hankkimien tietojen hyödyntäminen ilmavoimien toiminnassa ja ilmatilannekuvan muodostamisessa edellytti nopeita viestiyhteyksiä ja suurta tiedonsiirtokapasiteettia. Tämä merkitsi sitä, että välittömään toimintaan liittyvien puhelin- ja lennätinyhteyksien eri toimipisteiden välillä oli oltava suoria, ilman välittäviä keskuksia. Henkilöstön vähyys pyrittiin korjaamaan parhailla sen ajan teknisillä välineillä ja ratkaisuilla. Organisaation hajaryhmitys laajalle alueelle asetti viestijärjestelmälle omat lisävaatimuksensa. Sekä tiedustelun erikoiskaluston että viestikaluston toiminnan edellytyksenä oli keskeytymätön sähkötehon saanti, joka vaati omat erityisratkaisunsa.

Viestiyhteysjärjestelyt vaihtelivat paikallisista olosuhteista riippuen ryhmitysmuutosten eri vaiheissa. Esimerkkinä komppanian sisäisistä yhteyksistä kevätkaudella 1944 ennen vetäytymisvaihetta on 1. K:n viestiyhteyskaavio. Erikoisuutena sen ajan välineistössä oli kovaäänispuhelin, jolla pidettiin yhteyttä kuunteluvaunun ja taktisen toimiston (toimistovaunun) välillä. Tämä järjestelmä otettiin vähitellen käyttöön kaikissa komppanioissa.

Koko pataljoonan yhteysjärjestelyistä on esimerkkinä kaavio samoin touko-kesäkuulta 1944, jolloin II/2.K oli jo Nurmoilassa ja II/3.K Tiiksjärvellä. Eri toimipisteiden välisenä tärkeimpänä toimintaan välittömästi liittyvänä yhteysvälineenä oli ns. LJ-lennätin. Se oli Päämajan Radiopataljoonassa kehitetty tasavirtasähkötysjärjestelmä, jonka olivat suunnitelleet majuri R Lautkari ja inskapt H Jalander. Siitä nimitys LJ eli saksalaisittain lausuttuna eljot, josta edelleen lempinimi ”jotti”. Se toimi olemassa olevilla lankayhteyksillä ns. keinokytkentöjen avulla siten, että se ei häirinnyt muuta puhelinliikennettä eikä ollut myöskään muiden lankayhteyden käyttäjien havaittavissa. Lj-yhteydet kytkettiin puhelinkeskuksissa keskuksen sisäisenä kytkentänä keskuksen puhelinvaihteen ohi niin että saatiin välitön, suora yhteys kaukanakin olevien pisteiden välillä. Oheinen kaavio on viitteellinen, eikä sisällä kaikkia yksityiskohtia. Useita toimipisteitä saatettiin kytkeä rinnan niin, että sanoma meni samanaikaisesti usealle vastaanottajalle. Näin on ilmeisesti kaavion mukaan tehty ainakin esikunnan, 1.K:n ja 2.K:n muodostamassa verkossa.

Pataljoonan viestiyhteyskaavioon ei ole merkitty 3.K:n ja esikunnan välistä yhteyttä, joka tässä vaiheessa on vielä ollut ainoastaan radioyhteys. Kuvasta puuttuvat myös erilliset suuntimot. Mukana on vain kolme komppanioiden johtopaikkojen lähellä sijaitsevaa suuntimoa.

Komppanioiden ja erillisten joukkueiden johtopaikalta oli yhteys tuettavaan lentoyksikköön samoin kuin kaukoyhteystarpeesta riippuen yhteen tai useampaan läheiseen puolustusvoimien keskukseen. Lentoyksikön komentopaikalla oli radiotiedustelun kuuntelupuhelin (reportteriupseerin puhelin) välittömästi pääjohtopaikan vieressä.

Yhteydet kuuntelupisteiltä suuntimoille olivat erittäin tärkeät siksi, että suuntimolle piti voida antaa taajuus- ym. tiedot kohdelähetteen vielä toimiessa. Tätä varten kehitettiin rintamikrofonipuhelin, jonka toiseen kuulokkeeseen tuli radiosta kuunneltava lähete. Näin kuuntelija saattoi samanaikaisesti kuunnella lähetettä ja antaa suuntimiskomentoa. Pidemmillä suuntimoyhteyksillä käytettiin LJ-lennätintä, jolle kehitettiin mahdollisimman lyhyt viestinmuoto. Usean LJ-yhteyden rinnankytkennän avulla saatiin sama suuntimiskomento samanaikaisesti kahdelle tai useammalle suuntimolle. Varayhteytenä pitkillä etäisyyksillä oli aina radio, jota varten kehitettiin yksinkertainen salaamiskoodi.

Komppanioiden välillä samoin kuin komppanioiden ja esikunnan välillä käytettiin yhteysvälineenä yleisimmin lennätintä (kaukokirjoittimia Hell ja Siemens). Näitä varten saatiin omat suorat yhteydet ylijohdon verkosta kantoaaltoyhteyksinä tukeutumalla Päämajan ja Ilmavoimien esikunnan sekä yhtymien viestiorganisaatioihin. Pataljoonan sisäiset yhteydet rakennettiin pääasiassa omin voimin. Merkittävimpien viestivälineiden lukumäärät olivat:

• kaukokirjoittimia (Hell, Siemens) 6 kpl
• kantoaaltopäätteitä 3 paria
• lähettimiä 6 kpl
• puhelinkeskuksia 8 ”
• LJ-eli jottipäätteitä 15 ”

Pataljoonan viestiorganisaatiota johti viestiupseeri, jona alusta asti toimi luutnantti Airas. Myöhemmin saatiin toinen viestiupseeri. Esikunnassa ja komppanioissa oli omat viestitekniset ja viestityshenkilöstönsä. Koko pataljoonan viestihenkilöstön lukumäärä oli syksyllä 1944 54 henkilöä eli noin 12 % kokonaisvahvuudesta.

Kuuntelutoiminnan yleiset puitteet ja tavoitteet

Pataljoonan päätehtävä oli Neuvostoliiton ilmavoimien radioliikenteen seuraaminen, liikenteen sisällön selvittäminen ja siitä saatavien operatiivis-taktisten johtopäätösten tekeminen. Viestitystekniikan kannalta jakautuivat kuunneltavat ja siepattavat viestit kahteen päälajiin, puheviesteihin ja sähkötysviesteihin. Puheviestiliikenne liittyi ensisijaisesti nopeatempoiseen hävittäjätoimintaan, sähkötysliikenne taas pommituskoneiden toimintaan sekä maatukikohtien väliseen radioliikenteeseen. Kumpikin viestitysmuoto vaati kuuntelijalta luonnollisesti oman ammattitaitonsa, puheviestitys kielitaidon ja sähkötysliikenne morsemerkein suurella nopeudella tapahtuvan sähkötyksen tulkintakyvyn. Kumpaankin viestitysmuotoon sisältyi myös viestien salaaminen, puheviestityksessä tavallisesti yksinkertaisen peitesanaston avulla, sähkötyksessä erityisen salaamiskoodin ja sen käyttöön liittyvän matemaattisen salaamistekniikan avulla. Kummassakin tapauksessa tarvittiin kykyä tulkita viestit selväkielelle.

Radiotiedustelun suurina etuina sen ajan muihin tiedustelu- ja valvontasensoreihin eli käytännössä aistinvaraiseen ilmavalvontaan verrattuna oli oleellisesti suurempi havaitsemisetäisyys sekä se, että radiotiedustelulla saatiin kohteesta paljon tietoa. Saatava tieto saattoi olla jossain määrin erilaista puhe- ja sähkötysradiokuuntelussa. Oleellista on kuitenkin se, että ei saatu ainoastaan tietoa havaintohetken tilanteesta, vaan myös tiedustelun kohteen tulevasta toiminnasta ja kohteista.

Kumpaankin radiotiedustelun muotoon liittyi oleellisena kohteiden paikantaminen suuntimisen ja ristisuuntimisen eli leikkausmittauksen avulla. Liikkuvista maaleista koostuvan nopeasti muuttuvan ilmatilannekuvan hallinnassa se oli paljon tärkeämpää kuin suhteellisen staattisessa maarintaman tilanteessa. Ilmavoimien radiotiedustelussa suuntimoiden lukumäärän merkitys korostui tästä syystä. Päämajan Radiopataljoonalla oli vain neljä kiinteätä suuntimoa, kun Ilmavoimien Radiopataljoonalla oli niitä seitsemän. Mainittakoon, että Itä-Karjalassa toimivalla PMRadP:n moottoroidulla komppanialla oli muutamia keveitä suuntimoita, mutta tulokset niiden käytöstä olivat huonoja. Silti tultiin toimeen. Maakohteet pystyttiin paikantamaan yleensä sanomien sisällön perusteella ja sen jälkeen tunnistamaan ne viestitykseen liittyvien ulkoisten tuntomerkkien, esimerkiksi sähkötyskäsialan perusteella.

Radiotiedustelun tulosten hyödyntäminen oli toisaalta välitöntä taktista hyödyntämistä esimerkiksi hävittäjätaisteluissa tai ilmavalvonnassa, toisaalta tilastolliseen ja muuhun tutkimukseen nojautuvaa pitkäjänteistä tilanteen seurantaa. Pitkäjänteisen tutkimuksen avulla pyrittiin seuraamaan vihollisen ryhmitykseen ja toimintaan liittyviä muutoksia ja tekemään niistä operatiivisia ja strategisia johtopäätöksiä.

Omana kohteenaan oli Neuvostoliiton sääsanomaviestitys, jonka sieppauksen tuloksia hyödynnettiin omia sääennusteita laadittaessa.

Ilmavoimien radiotiedusteluun liittyi alusta asti myös oman radioliikenteen valvonta, jonka tehtävänä oli todeta oman radioliikenteen heikkoudet vihollisen radiotiedustelu-uhkan kannalta ja havaita radioiden käyttökurin rikkeet.

Puheradiokuuntelu

Puheradiotiedustelun tuloksena saatiin kohteen paikan lisäksi useissa tapauksissa selville vihollismuodostelma suuruus, lentokonetyyppi, lentokorkeus, toimintakohde ja tuloaika kohteelle. Saura mainitsee aikaisemmin käsitellyssä muistiossaan, että puheradiokuuntelun avulla saadaan vihollisesta myös mielenkiintoisia ”henkilökohtaisia yksityispiirteit䔳⁶ . Edelleen Saura toteaa jo kolmen kuukauden toimintavaiheen jälkeen, että ”Suulajärven joukkue on saanut hyvän otteen vihollisen hävittäjätoimintaan nähden, josta on ollut välittömänä tuloksena mm. yhden LBL:n pelastaminen varmalta tuholta sekä muutamien meille edullisten ilmataistelujen aikaansaaminen”.

Puheradioliikenteestä siepatut ja selvitetyt viestit ilmoitettiin välittömästi tuettavan rykmentin tai laivueen komentopaikalle, jossa toimiva reportteriupseeri vastaanotti, seuloi ja edelleen ilmoitti kuuntelutulokset³⁷ .

Radion käyttäjä pyrkii luonnollisesti viestitoiminnallisin järjestelyin ja peitekieltä tai salaamistekniikkaa käyttäen vaikeuttamaan vastustajan tiedustelutoimintaa. Neuvostoliiton ilmavoimien toiminta oli tässä mielessä periaatteessa systemaattista ja kontrolloitua, mutta valtavan kalusto- ja liikennemäärän vuoksi pakostakin jäykkää. Jäykkyys merkitsi sitä, että vastustajan tiedustelun vaikeuttamistoimenpiteitä ei voitu tehdä joustavasti eikä nopeasti. Sen lisäksi tehtiin virheitä, sekä taajuuksien ja kutsujen käyttämisessä että peitekielikurin noudattamisessa. Nämä virheet helpottivat ilmavoimien radiotiedustelua oleellisesti. Usein esiintyi suorastaan selväkielen käyttämistä ja siihen liittyen jaarittelevaa viestitystapaa³⁸ .

Radiotiedustelun taktinen merkitys korostui kesän 1944 taisteluissa varsinaisten ilmavalvonta-asemien ollessa uudessa ryhmitystilanteessa entistä lähempänä omia lentotukikohtia³⁹ . Kerta toisensa jälkeen pystyttiin järjestämään ”täysosumia”. Esimerkkinä radiotiedustelun roolista mainittakoon Tali-Ihantalan taistelujen aikana tapahtunut Lappeenrannan ja Immolan kenttien pommitus. Radiotiedustelun tietojen perusteella Le.R 3:n molemmat laivueet ehdittiin hälyttää Lappeenrannan ja Taipalsaaren kentiltä torjuntalennolle. Syntyneissä ilmataisteluissa ammuttiin alas 15 viholliskonetta. Suomalaisten tappiot Lappeenrannan kentällä olivat vain 4 tuhoutunutta konetta. Immolassa saksalaiset eivät uskoneet annettua varoitusta pitäen lähestyviä venäläiskoneita suomalaisina. Lento-osasto Kuhlmey menetti hyökkäyksessä neljä Stuka- ja viisi Fw 190-konetta. Lisäksi 15 konetta vaurioitui⁴⁰ .

Joppe Karhunen kertoo teoksessaan ”Taistelulentäjien jatkosota” lentomestari Aimo Juholan saamasta ”radiotiedustelupalvelusta” tiedustelulennolla. Radiolla annettu peitesana ”kataja” merkitsi, että vihollinen oli havainnut suomalaiskoneen. Sanalla ”koivu” viestitettiin, että vihollinen oli saanut hyökkäyskäskyn, edelleen sanalla ”mänty” ilmaistiin vihollishävittäjän havainneen tiedustelukoneen. Näiden varoitustietojen avulla Juholan tiedustelutehtävä tuli suoritetuksi⁴¹ .

Ilmavoimien radiotiedustelu saattoi antaa myös maavoimia koskettavaa ja hyödyttävää tietoa. Taistelun Viipurista ollessa käynnissä kesällä 1944 ilmoitti eräs pataljoonan kuunteluyksiköistä tiedustelukeskukseen, että panssarivaunuun sijoitettu vihollisen ilmavoimien ja panssarijoukkojen johtoasema oli oman ilmoituksensa mukaan saapunut Viipurin Käremäen kaupunginosaan. IV armeijakunnan tiedustelutoimisto väitti tätä, jo ylipäällikölle asti välitettyä tietoa perättömäksi, ja pataljoonan komentaja sai nuhteet. Tieto vahvistui kuitenkin oikeaksi ja nuhteet vaihtuivat kiitokseksi. Oli tyypillistä, että pataljoonan saamiin maavoimatietoihin ei aina luotettu⁴²

Kymmenen päivän välein tehtiin tilastointia ja operatiivista tutkimusta varten katsaukset koko ilmavoimille. Sen lisäksi 23.4.1944 lähtien IlmavRadP:n esikunnan tiedustelutoimisto laati päivittäisen radioliikennetiedoituksen yhteenvetona koko pataljoonan alueella siepatusta liikenteestä. Tämä jaettiin Päämajan tiedusteluosastolle, operatiiviselle osastolle, Ilmavoimien esikunnalle, PMRadP:lle sekä saksalaiselle yhteistoimintakumppanille. Tiedustelutoimistossa laadittiin myös pidemmän aikajänteen katsauksia, joihin sisältyi merkittäviä havaintoja ja johtopäätöksiä vihollisen toiminnan tulevasta suuntautumisesta. Niinpä esimerkiksi toukokuun 1944 katsauksessa esitettiin mm. seuraavaa: ”13. IlmaA:n seuraaminen, jonka toiminta kuun lopulla lisääntyi Karjalan Kannaksella, antaa aiheen olettamukselle, että se tulee kohdistamaan lentotoimintansa yhä suuremmassa määrin tälle alueelle. Sen maataistelu- ja hävittäjävoimien siirtyminen viittaa taistelutoimien kiihtymiseen, mahdollisesti hyökkäystoimintaankin. Todetut maataistelukoneiden ja panssarivoimien yhteistoimintaharjoitukset tuovat mieleen ajan ennen Pietarin ulosmurtautumishyökkäystä”⁴³ . Tutkimustoimintaan liityi laaja tilastointi, jossa havaittujen vihollislentojen lukumäärät taulukoitiin kuukausitilastoina rintamasuunnittain ja lentoyksiköittäin ainakin lentodivisioonien tarkkuudella⁴⁴ .

Sähkötyskuuntelu

Sähkötyskuuntelu aloitettiin kahden kuuntelupisteen voimin Suulajärvellä joulukuussa 1943, siis radiotiedustelun toimiessa vielä 6.K/PMRadP:n organisaatiossa. Toinen pisteistä etsi ja toinen seurasi ilmavoimien kannalta merkittäviä radioverkkoja. . Pääkohteena oli alkuvaiheessa 13.IlmaA, sen pommituskoneiden ja maa-asemien välinen radioliikenne.

Liikennetutkimus osoitti, että kaikki havaitut sähkötysradioverkot eivät liittyneetkään 13. Ilma-armeijaan, vaan siinä vaiheessa johonkin tuntemattomaan lentoyksikköön. Samoihin aikoihin oli saksalaisilta saatu tietoja Neuvostoliiton kaukotoimintailmavoimien (ADD) toimintaperiaatteista ja toimintaan liittyvästä radioliikenteestä. ADD:n toiminta oli siihen asti suuntautunut etupäässä rintamapommituksiin itärintamalla ja jonkinverran kotiseutupommituksiin Saksassa ja Balkanilla. Nyt todettiin, että nämä tuntemattomat verkot olivatkin ADD:n verkkoja. Tämä tieto varmistui 6.2.1944 tapahtuneen ensimmäisen Helsingin suurpommituksen yhteydessä. Pommitusmuodostelmat olivat ADD:n yksiköitä⁴⁵ . Varoitusta ei tästä ensimmäisestä pommituksesta pystytty antamaan, koska ADD:n toimintaa ei siinä vaiheessa tunnettu vielä riittävästi. Saksalaisilta saadun tiedon mukaan ADD:n toiminnan eräs tyypillinen piirre oli se, että ½ – 4 tuntia ennen hyökkäystä kohdealueelle lähetettiin säätiedustelukone, joka lähetti omalle johtoasemalleen 3 – 5 minuutin välein lyhyitä koodisanomia. Tästä verkosta alettiin nyt systemaattisesti etsiä säätiedustelukonetta, jota jatkuvasti suunnittiin kahdella suuntimolla (Suulajärvi, Juurikorpi).⁴⁶

11.2.1944 tehtiin ensimmäinen sääkonehavainto. Erkki Pale on muistiossaan siteerannut Juurikorvessa toimineen II joukkueen johtajan luutnantti Rope Kojosen haastattelukertomusta:⁴⁷ â€ Suunnimme ja ristisuunnimme suurimman osan koneen reitistä, jotapaitsi se ystävällisesti kyllä lensi aivan Juurikorven yli. Saatoin omin silmin nähdä sen hahmon liukumisen tähtikirkasta taivasta vasten. Kun koneen antamat sanomat muistuttivat Itämeren laivaston ilmavoimien sääsanomia, ja kun sittemmin vielä todettiin ’nousukutsut’ lentokoneille, lähetimme rohkeasti varoituksen 2 -2,5 tuntia ennen hyökkäystä. Arvioimamme ajankohta piti kutinsa puolen tunnin sisällä, eikä konemääräkään, 100 – 150 kpl ollut olosuhteisiin katsoen hullummin arvattu. Eihän tavallisesti kukaan ole erikoisen iloinen vihollisen hyökkäyksestä, mutta suotakoon minulle anteeksi tässä tapauksessa se syvä ja vilpitön ilon tunne, joka valtasi mieleni hyökkäyksen tapahtuessa”. Kyseessä oli ilmeisesti Kotkan pommitus 10. 11.2.1944⁴⁸ .

Sähkötyskuunteluun Juurikorvessa suunnattiin lisää kuuntelupisteitä, jonka ansiosta tietämys ADD:n toiminnasta ja siihen liittyvistä radioverkoista kasvoi nopeasti. Todettiin useita ADD:n tulevaan hyökkäyksen valmisteluun liittyviä indikaatioita:⁴⁹

• ADD:n ylijohdon johtoverkko otti joka päivä klo 17 Suomen aikaa yhteyden niihin armeijakuntiin, jotka muodostivat seuraavan yön taisteluryhmän. Yhteys otettiin vain näihin yksikköihin⁵⁰ . Näin voitiin arvioida hyökkäyksen volyymiä jo etukäteen, vaikka toimintasuunta jäi tässä vaiheesa vielä tuntemattomaksi.
• Johtoasemat suorittivat usein päiväsaikaan lentokoneiden kanssa viritysliikenteen, minkä eräissä tapauksissa voitiin todeta edeltäneen hyökkäystoimintaa.
• Jos säätila kohdealueella oli epävarma, lähetti yksi tai useampi kohdealueen lähellä oleva rykmentti yhden tai useamman sääkoneen tutkimaan säätilannetta lentoreitillä ja kohdealueella. Säätilanteesta riippuen sääkone saattoi olla kohteen yläpuolella 1/2 – 4 tuntia ennen hyökkäystä. Erittäin suuren hyökkäyksen varmistamiseksi (esimerkiksi Helsingin kolmas pommitus) asetettiin pari sääkonetta lentoreitin sivustoille tarkkailemaan säätilan kehittymistä.
• Siitä hetkestä lähtien, kun koneet nousivat kentiltä, voitiin suuntimien ja ristisuuntimien avulla määritellä lentosuunta ja vähitellen arvioida kohde. Nousujen tapahtuessa useana aaltona voitiin kunkin aallon saapumisaika kohdealueelle arvioida melko tarkkaan.

Myös sähkötysradiokuuntelijat ja analyytikot pystyivät vihollisen salaamisjärjestelyistä (kutsujen ja taajuuksien vaihdot, sanomien salaaminen) huolimatta eri keinoin tunnistamaan lentoyksiköt, jopa yksittäiset lentokoneet ja tekemään johtopäätöksiä odotettavissa olevasta toiminnasta⁵¹ .

Radiotiedustelun osuus varoituksen antajana tulevista ilmahyökkäyksistä oli merkittävä. Jo muutaman päivän kuluttua ensimmäisestä Helsingin pommituksesta tapahtunut Kotkan pommitus oli siis ensimmäinen, josta pystyttiin varoittamaan. Seuraavien Helsingin suurpommitusten indikaatiot tunnistettiin hyvissä ajoin ja radiotiedustelu pystyi antamaan varoituksen toisen pommituksen (16. – 17.2.1944) edellä 1 h 40 min ja kolmannen (26. -27.2.1944) edellä 1 h 28 min ennen hyökkäystä⁵² .

Edellä mainittujen tapausten lisäksi voidaan yleisesti todeta, että lukuunottamatta Oulun pommituksia ei ADD suorittanut ainoatakaan pommitushyökkäystä alueellemme siten, että ennakoivaa varoitusta kohteelle ei olisi annettu. Muutamat käynnistetyt hyökkäysoperaatiot keskeytyivät säätilanteen vuoksi. Alkuvaiheessa radiotiedustelun havainnot annettiin Kotkan Ivsk:lle, 8.3. lähtien Kotkan ja Helsingin Ivak:ille. Joissakin tapauksissa, hyökkäyksen laajuudesta riippuen tehtiin ilmoituksia myös IlmavE:lle, Tied.1:lle ja Tied.2:lle. Jos lento suuntautui Viron rannikolle, siitä piti antaa ilmoitus myös saksalaisille, mutta ”niiden ilmoitusten kanssa ei aina oltu niin tarkkoja”⁵³ ADD:n seuranta ja siihen liittyyvä selvitystyö keskitettiin 24.3.1944 Juurikorpeen. Kun vielä kevän 1944 kuluessa saatiin luoduksi optimaalisesti ryhmitetty ja hyvillä yhteyksillä varustettu suuntimoverkko, saatiin ADD:n seuranta entistä tehokkaammaksi ja varmemmaksi. 1.8.1944 mennessä oli ADD:n seuranta siirretty Kausalaan.

ADD-seurannan tietoja käytettiin ainakin muutamia kertoja hyväksi hyökkäyksissä vihollisen pommitustukikohtia vastaan. Esimerkiksi 1.3.1944 tapahtuneen pommitushyökkäyksen aikana ilmoitettiin omalle pommituslaivueelle, milloin vihollismuodostelmat ovat kääntymässä paluumatkalle kotikentälleen Levashovoon. Näiden perään suunnattu oma pommitusyksikkö onnistui pommittamaan valaistua lentokenttää ja sille laskeutuvia koneita⁵⁴

Myös ADD-seurantaan liittyi tutkimustyötä, jonka tuloksena tilastoitiin kuukausittain lentokonekaluston määrävahvuus, todettu vahvuus, todetut tappiot ja todetut täydennykset⁵⁵ .

Sääryhmän toiminta

Sääryhmän tehtävänä oli vihollisen ilmavoimien säähavaintoverkkojen kuuntelu ja siepattujen sääsanomien avaaminen. Sääsanomat sisälsivät kansainvälisellä koodilla annettuja Jäämeren ja Vienanmeren alueen sääennusteita sekä lentokoneiden sääpyyntöjä, paikkailmoituksia ja lennonjohtoasemien ohjeita. Sääryhmä seurasi myös kuriirilentoliikenneverkkoa.

Oman radioliikenteen valvonta

Valvontaryhmän tehtävänä oli ilmavoimien maaradioverkkojen, ilmavalvontaverkkojen sekä hävittäjien radioliikenteen valvonta. Ryhmä toimi eri komentopaikkojen tai pääjohtopaikkojen läheisyydessä liikennerikkeiden havaitsemiseksi ja virheellisen toiminnan oikaisemiseksi. Valvonnan järjestämiselle ovat mahdollisesti antaneet oman sysäyksensä Päämajan Tiedusteluosaston sotavankitiedot, joiden mukaan suomalainen radioliikennekuri on ollut huonoa, joka taas on helpottanut Neuvostoliiton radiotiedustelun työtä. Tästä on Päämajan Tied.2:n (viestitiedustelutoimiston) päällikkö everstiluutnantti Reino Hallamaa lähettänyt 1.12.1941 kirjeen Päämajan Viestikomentajalle⁵⁶ .

Liikenteen suhteen valvottiin, että eri liikennemuodoissa (hävittäjien puheradioliikenne, maaradioverkkojen sähkötysliikenne, iv-verkkojen liikenne) toimittiin annettujen ohjeiden mukaisesti ja kaikkialla samalla tavalla niin, että poikkeavia yksilöllisiä käytänteitä ei esiintynyt. Tähän liittyi luonnollisesti salaamisohjeiden noudattamisen ja salaamiskurin valvonta. Havaituista rikkeistä tehtiin ilmoitukset asianomaisille viestikomentajille.

Omien radioliikennemenetelmien kehittämisessä käytettiin hyväksi myös niitä havaintoja, joita radiotiedustelu oli saanut vihollisen radioliikenteestä ja sen heikkouksista radiotiedustelua vastaan. Nämä havainnot, kokemukset ja johtopäätökset on koottu muistioksi⁵⁷ . Yleisenä johtopäätöksenä todetaan muistiossa, että koska vihollisen erittäin runsasta ja hyvin johdettua radioliikennettä pystyttiin helposti analysoimaan ja seuraamaan, on selvää, että meidän oma, paljon vähäisempi liikenteemme on vihollisen helposti seurattavissa ja tiedustelumielessä hallittavissa. 18-sivuisessa muistiossa käsitellään yksityiskohtaisesti virheitä, joita vihollisen ilmavoimissa oli tehty kutsujärjestelmien, taajuuksien valinnan ja liikennöimisen suhteen. Tyypillisiä virheitä olivat esimerkiksi paljastavien kutsujen ja helposti avautuvien peitesanojen käyttäminen, samojen kutsujen ja taajuuksien käyttäminen pitkiä aikoja sekä tarpeeton viritys- ja muu liikkenne. Muistiossa annetaan ykstyiskohtaisia ohjeita edellämainittujen virheiden välttämiseksi.

Lopuksi

Ilmavoimien radiotiedustelu pystyttiin kapteeni Mauri Hartikaisen johdolla oganisoimaan, varustamaan ja kouluttamaan hämmästyttävän lyhyessä ajassa ammattitaitoiseksi ja tehokkaaksi organisaatioksi. Taustalla oli toisaalta Päämajan Radiopataljoonan pitkälle kehitetty radiotiedustelun ammattitaito ja ilmavoimien käyttöön annettu ydinhenkilöstö, toisaalta ilmavoimien rutiinit ja tekninen osaaminen omien viestijärjestelmien rakentamisessa. Sen lisäksi tarvittiin innovaatioita ja luovia ratkaisuja, joilla perinteisen radiotiedustelun toiminta ja tekniset ratkaisut sopeutettiin ilmavoimaympäristöön. Tämä kaikki saatiin aikaan erittäin vähäisin henkilöresurssein. Hieman ihmetystä herättää Hartikaisen muistelmassaan antama lausunto, jonka mukaan ”Ilmavoimien ylin johto ei liene suurestikaan arvostanut pataljoonan toimintaa, sillä sen suhtautuminen pataljoonaan oli tunnustusta kaihtavaa”. Edelleen Hartikainen toteaa kuitenkin, että pataljoona koki suuren hetkensä, kun Päämajan kirjelmällä 19.5.1944 ylipäällikö esitti kiitoksensa pataljoonalle ja sen komentajalle ”menestyksellisestä ja arvokkaita tuloksia tuottaneesta toiminnasta.”⁵⁸ .

Lähdeluettelo