Lauri Lehtonen
14.6.2004
Monissa viime sotien kuvauksissa kerrotaan radiotiedustelumme merkittävistä tuloksista talvisodan ja jatkosodan eri vaiheissa. Hyvin vähän on tullut esille se, missä tätä radiotiedustelua suoritettiin. Eräänä syynä tähän on luonnollisesti se, että silloin ja vuosikymmeniä sodan jälkeenkin sodan ajan radiotiedustelu oli huippusalaista toimintaa, josta sivulliset eivät voineet saada tietoa. Radiotiedustelun toimipaikkojen naapurustolla ei juuri ollut aavistusta, mitä toimintaa heidän lähialueellaan saattoi olla. Tarvittaessa oli uteliaita varten kehitetty erilaisia peitetarinoita, alkaen ”alkoholistiparantolasta” ja ”mielisairaalan toipilaista”. Tässä valossa ei ole ihme, että varmaan harvalla on tietoa Kauniaisten roolista sodan ajan radiotiedustelun tukikohtapaikkakuntana.
Kauniaisten rooli radiotiedustelun tukikohtana alkaa välirauhan aikana keväällä 1941. Raskas Talvisota oli takana, ja Suomi vahvisti puolustustaan monin tavoin. Myös radiotiedustelumme valmiutta parannettiin. Talvisota oli osoittanut radiotiedustelun merkityksen sodanjohdon tärkeänä tuntosarvena. Raatteen tien, Kuhmon ja Laatokan koillispuolisissa mottitaisteluissa seurattiin vihollisen tilannetta ja aikomuksia päivä päivältä, tunti tunnilta radiotiedustelun avulla. Neuvostoliiton Itämeren laivaston viestitystä voitiin lukea kuin avointa kirjaa. Maavoimiin kohdistuvan radiotiedustelun keskus toimi Savonlinnan lähellä Säämingin Rauhalinnassa, meripuoli taas toimi Tuusulassa, ensin Syvärannan Lottaopistossa, sitten syksystä 1940 Hyrylässä.
Ongelmana talvisodan aikana oli resurssien vähäisyys. Radiokalustoa oli niukasti ja reserviä ei käytännöllisesti katsoen ollut ehditty kouluttaa. Luutnantti Reino Hallamaan johdolla oli Suomen sotilaallinen radiotiedustelu käynnistetty 1927. Runsaan kymmenen vuoden kuluessa oli rakennettu toimiva organisaatio ja koulutettu kunnioitettavan ammattitaitoinen kantahenkilöstö. Ammattitaitoa oli ennen kaikkea kyky hallita tulevan vihollisen radioviestityksessä käytettävät salaamismenetelmät ja koodit. Legendaarinen Reino Hallamaa toimi sitten majurina ja everstiluutnanttina radiotiedustelumme johdossa koko sodan ajan. Kesällä 1944 hänestä everstiksi ylennettynä tuli Päämajan tiedusteluosaston päällikkö.
Jo heti Talvisodan alussa aloitettiin lisäresurssien hankkiminen. Valittua vapaaehtoisjoukkoa koulutettiin Tuusulassa ja Evon metsäkoulussa radiotiedustelun erikoismiehiksi, joista osasta edelleen RUK:ssa tehtiin keskijohdon upseeristo tulevaan jatkosodan radiotiedusteluorganisaatioon. Reservistä luonnollisesti pyrittiin löytämään lisäksi kaikki, joiden siviili-ammattitaito jollakin tavoin tuki radiotiedustelun tehtäviin kouliintumista. Niinpä Tuusulassa toimi parinkymmenen matemaatikon ja kielimiehen ryhmä, jonka tehtävänä oli Neuvostoliiton maavoimien korkeimman tason koodin murtaminen. Kalustoa, lähinnä kuunteluvastaanottimia ja radioautoja ostettiin Ruotsista. Nämä kaupat olivat osa silloista tiedusteluyhteistyötä Ruotsin kanssa.
Tuusulassa kävivät tilat ahtaiksi, ja radiotiedustelun meripuolelle oli etsittävä uusi sijoituspaikka. Nyt valinta osui Kauniaisiin, joka oli rauhallinen paikka ja sijainniltaan sopiva Itämeren- Suomenlahden alueelle suuntautuvaa radiotiedustelua ajatellen. Kauniaista löytyi Kavallintien varrelta (Kavallintie 10) suuri kolmikerroksinen, muun muassa kylpylänä ja lepokotina toiminut huvila, Lepokoti, joka otettiin puolustusvoimien käyttöön helmikuussa 1941. Tänne asettui nyt radiotiedustelun meripuoli. Koko sotilastiedustelumme, radiotiedustelu sen osana, työskenteli koko välirauhan ajan kovan paineen alaisena. Ympärillämme riehui Skandinaviaan asti ulottuva suursota, ja Itämeren alueella tapahtui suuria poliittisia muutoksia; Neuvostoliitto miehitti Baltian maat, Saksa Tanskan ja Norjan. Tietoja tarvittiin. Lepokoti toimi aluksi sekä radiotiedusteluhenkilöstön työskentely- että asuintilana. Kesäkuussa 1941 tuli lisää reserviläisiä palvelukseen ja tilaa tarvittiin vastaavasti. Kesäkuun puolivälissä otettiin puolustusvoimien käyttöön viereisellä tontilla sijaitseva Grankulla Samskolanin sisäoppilaitosrakennus Klostret, för ett hemligstämplat ändamål, kuten Granskulla Samskolan:in historiateoksessa vuodelta 1957 todetaan. Työpaikat eli kuuntelupisteet siirrettiin tänne, ja Lepokoti jäi majoitus- ja huoltotiloiksi. Keväällä 1941 oli joukon kokonaisvahvuus noin 80 henkilöä
Radiotiedustelun työprosessi sisälsi eri vaiheita. Kaikki lähti viestien sieppaamisesta kuunteluvastaanottimilla. Siihen aikaan radioviestitys tapahtui käytännössä yksinomaan lyhytaalloilla eli HF-alueella, joten avaruusheijastuksen avulla signaali pystyttiin vastaanottamaan hyvinkin etäältä. Kuuntelijoiden piti pystyä ottamaan vastaan nopeata sähkötysviestitystä. Minimivaatimus oli 100 merkkiä minuutissa. Prosessin seuraava vaihe oli salatun sanoman selvittäminen selväkielelle eli avaaminen. Tähän tarvittiin matemaattista analyysiä, kielen ja sanomien rakenteen tuntemusta, intuitiota ja joskus myös onnea. Sodan aikana sotasaaliina saaduista koodikirjoista oli luonnollisesti suuri apu. Vastustaja vaikeutti koodinmurtajien työtä muuttamalla aika-ajoin menetelmiään ja koodejaan.
Sanomien avaamisprosessin rinnalla toimi liikenneanalyysi, jossa selvitettiin muun muassa radioverkkojen rakennetta ja asemien (alusten) sijaintitietoja. Näin saatiin selville johtosuhteet, organisaatiot ja muuta taktis-operatiivista tietoa. Suomen radiotiedustelu ja erityisesti sen meripuoli pysyi hyvin kohteissaan kiinni. Neuvostoliiton Itämeren laivastoa kyettiin jatkuvasti seuraamaan huolimatta salaamiskoodien muutoksista. Sen organisaatio ja alustilanne selvitettiin uudisrakenteita myöten. Niin ikään seurattiin rannikkotukikohtien ja meri-ilmavoimien toimintaa koko Baltiassa.
Kauniaisissa oli myös puolustushallinnon omassa omistuksessa oleva kiinteistö, Gallträskin pohjoisrannalla sijaitseva ns. Nyforsin huvila. Sen oli Yleisesikunnan tiedusteluosasto hankkinut jo syksyllä 1940. Salaamissyistä ostajana esiintyi yksityishenkilö, majuri P Jänhiä. Kiinteistöä käytettiin ilmeisesti tiedusteluosaston yleisiin tarkoituksiin. Siellä asui sodan aikana muun muassa tiedustelupäällikön, eversti Aladár Paasosen perhe. Radiotiedusteluun se liittyi siten, että tontilla olevassa lautavajassa sijaitsi radioasema (As 11), jonka avulla radiotiedustelun johto piti yhteyttä Ruotsiin, Saksan ja Unkariin. Radiotiedustelullamme oli yhteistyötä näiden maiden vastaavien organisaatioiden kanssa. Tietoja ja tuloksia vaihdettiin jatkuvasti.
Muutamia päiviä ennen jatkosodan syttymistä radiotiedustelu organisoitiin yksiköksi, joka sai nimekseen Päämajan radiopataljoona. Kauniaisten meriryhmästä tuli sen 2. komppania. Maapuoli Savonlinnassa muodosti 1. komppanian. Kolmantena oli moottoroitu komppania, joka koko sodan ajan toimi Itä-Karjalassa. Hyökkäysvaihe kesällä ja syksyllä 1941 merkitsi myös radiotiedustelulle erittäin aktiivista vaihetta. Meripuolen kannalta tilanne syksyyn mennessä muuttui oleellisesti. Itämeren laivaston tultua tungetuksi Suomenlahden pohjukkaan jäi Kauniainen liian etäälle kohteistaan. Samoin oli asianlaita maapuolen kannalta Savonlinnassa. Myöhäissyksyllä maa- ja merikomppaniat yhdistettiin radiotiedustelukeskukseksi (RTK), jonka sijaintipaikaksi tuli Sortavala. Näin saatiin etäisyysedun lisäksi toimintaan liittyviä synergiaetuja. Myös radioasema, As 11 siirrettiin Nyforsin huvilasta Sortavalaan.
Kauniaisten Lepokoti ja Klostret siis tyhjenivät sotilaista, mutta vain tilapäisesti. Jo talvisodan aikana tiedustelumme oli kiinnittänyt huomionsa kansainväliseen diplomaatti-viestiliikenteeseen. Aluksi käytettiin hyväksi vain Posti- ja lennätinlaitoksen avulla hankittuja Suomeen ja Suomesta lähetettyjä diplomaattisähkeitä, joiden koodaus murrettiin. Jatkossa todettiin tarpeelliseksi täydentää diplomaattiviestityksen seurantaa ja sieppausta myös radioaalloille. Näkökulma laajeni tällä tavoin merkittävästi. Päämajan radiopataljoonaan perustettiin talvella 1942 uusi komppania, 5. K, tätä niinsanottua diplomaattikuuntelua varten. Komppania sijoittui aluksi Otaniemen kartanoon, mutta vuoden 1943 alussa se siirrettiin Kauniaisiin, 2. komppanialta vapaaksi jääneisiin Lepokodin ja Klostretin tiloihin. Diplomaattikuuntelu poikkesi tavanomaisen sotilaallisen sähkötysliikenteen kuuntelusta sen vuoksi, että sähkötys tapahtui konelähetyksenä erittäin suurella nopeudella. Vastaanotossa tarvittiin sen vuoksi erityinen piirturi, undulaattori, jonka piirtojäljestä morse-merkit luettiin. Diplomaattikomppanian vahvuus oli suurimmillaan noin 90 henkilöä.
Päämajaan oli perustettu radiotiedustelujohdon alaiseksi erikoisryhmä matemaatikkoja kielimiehiä sekä -naisia avaamaan koodattuja diplomaattisanomia ja selvittämään niiden sisältöä. Ryhmä toimi Mikkelissä, jonne Kauniaisissa siepatut sanomat lähetettiin. Suurimmillaan ryhmän vahvuus jatkosodan aikana oli 80 henkilöä. Sodan loppuvaiheeseen mennessä pystyttiin avaamaan kahdeksan maan diplomaattikoodit. Näin diplomaattiryhmässä tarvittiin myös laaja kielitaitojen valikoima. Esimerkiksi Turkin diplomaattiliikenne oli merkittävä kohde ennen kaikkea sen vuoksi, että Turkissa toimivat eri maiden diplomaatit viestittivät kotimaihinsa tietoja, joita he olivat diplomaattiyhteyksissään asemamaassaan saaneet. Tärkein saavutus oli kuitenkin USA:n diplomaattikoodin murtaminen. Perusaineiston Hallamaa oli saanut yhteistyökumppaniltaan Saksan amiraali Canaris:ilta. Suomessa diplomaattiryhmän matemaatikot kehittivät ratkaisua edelleen. Näin pystyttiin lukemaan muun muassa USA:n Helsingin lähetystön ja Washingtonin välistä viestiliikennettä, josta saatiin runsaasti hyödyllisiä tietoja.
Tapahtumat kesällä 1944, 60 vuotta sitten, toivat merkittäviä muutoksia myös radiotiedustelun elämään. Asemasotavaihe oli ollut suhteellisen hiljaista. Vastustaja käytti radion sijasta mahdollisimman paljon lankayhteyksiä, ja toiminta oli muutoinkin vähäistä. Meripuolelle työtä antoivat lähinnä Laatokalla toimivat laivastovoimat. Myös Jäämeren aluetta seurattiin lähinnä saksalais-suomalaisen yhteistoiminnan merkeissä. Meripuoli pystyi kuitenkin ylläpitämään valmiutta Itämeren laivaston toiminnan seuraamisessa. Tätä tarvittiin Leningradin rintaman murruttua ja Itämeren laivaston päästyä jälleen liikkeelle. Jälleen katsottiin tarpeelliseksi meripuolen siirtäminen lähemmäksi kohteitaan. Se irroitettiin radiotiedustelukeskuksesta ja siirrettiin 4. komppanian nimen saaneena yksikkönä Haminan itäpuolelle Rakilan kartanoon. Laivaston esikunta, jota se tiedoillaan välittömästi palveli, toimi Haminan länsipuolella Poitsilassa.
Yleistilanteen vaikeutuessa Hallamaa katsoi tarpeelliseksi siirtää radiotiedustelun yksiköitä edelleen länteen päin. Kauniaisten kannalta tästä ole seurauksena se, että heinäkuussa 1944 diplomaattikomppania siirrettiin Uuteenkaupunkiin ja osa Haminassa toimivasta 4. komppaniasta siirrettiin Kauniaisiin. Näin tilanne jatkui näiltä osin välirauhan tekoon asti, jolloin käynnistettiin operaatio Stella Polaris.
Suomen tiedustelujohto oli jo kesällä 1944 yhteistoiminnassa Ruotsin sotilastiedustelun edustajien kanssa laatinut suunnitelman tiedustelun jatkamisesta pienen ydinjoukon voimin Ruotsin maaperällä siinä tapauksessa, että Suomi miehitetään tai uhataan miehittää. Syyskuussa tiedustelupäällikkö eversti Aladár Paasonen ja eversti Hallamaa katsoivat tilanteen sinä määrin uhkaavaksi, että operaatio käynnistettiin. Tilanne kuitenkin karkasi osittain käsistä, sillä pienen ydinjoukon sijasta suuri osa Päämajan radiopataljoonan henkilöstöä perheineen, noin 750 henkilöä kolmella laivalla Närpiöstä ja yhdellä Uudestakaupungista Ruotsin puolelle. Mukana oli runsaasti radiotiedustelun kalustoa ja asiakirjoja, lähinnä venäläistä koodimateriaalia. Nyt operaatio oli saavuttanut sellaiset mittasuhteet ja sellaisen julkisuuden, että puolueeton Ruotsi ei sitä voinut hyväksyä. Pääosa joukkoa palasi takaisin jo parin kuukauden kuluessa. Ruotsin radiotiedustelu palkkasi palvelukseensa kymmenkunta suomalaista radiotiedustelumiestä saaden siten arvokkaan korkeata ammattitaitoa edustavan lisän organisaatioonsa.
Pieni ydinjoukko jäi Ruotsiin hoitamaan muun muassa arvokkaaksi kauppatavaraksi muodostuneen koodimateriaalin myyntiä ruotsalaisille, amerikkalaisille, englantilaisille ja japanilaisille. Näin arvokkain asiakirjamateriaali kulkeutui, pääasiassa mikrofilmikopioina ja kaksoiskappaleina näiden maiden tiedusteluorganisaatioiden käyttöön. Osa asiakirjamateriaalista poltettiin myöhemmin Ruotsissa. Viime vuosina on USA:n kansallisarkistoon tullut yleisesti saataville salaamisluokituksesta vapautettuja Stella Polaris-lähtöisiä suomalaisia asiakirjoja, jotka nyt ovat arvokkaita historiantutkimuksen lähteitä. Suomeen jääneet, yleensä vähemmän arvokkaat asiakirjat poltettiin toimipaikoilla. Niinpä Kauniaisissakin Lepokodin pihalla paloivat nuotiot monta päivää. Mukana ollut veteraani on myöhemmin kertonut, että hänen valvomastaan nuotiosta tuuli lennätti puoliksi palaneen salaisen asiakirjan naapuritalon pihalle. Ongelmana oli se, että naapuritalossa oli vihainen, koira, joka esti pääsyn reviirilleen. Jollain tavoin paperi saatiin vihdoin pelastetuksi ja poltetuksi.
Everstit Paasonen ja Hallamaa siirtyivät vielä lähimpine miehineen Pariisiin Ranskan tiedustelun palvelukseen. Neuvostojohto sai selville heidän olinpaikkansa. Ulkoministeri Molotov painosti Ranskan hallitusta luovuttamaan Paasosen ja Hallamaan Neuvostoliittoon tuomittavaksi sotarikollisina. Ranska auttoi heidät kuitenkin pakenemaan. Paasonen päätyi viimein USA:han avustettuaan ensin marsalkka Mannerheimiä muistelmien kirjoittamisessa Sveitsissä. Hallamaa päätyi Espanjaan neilikan viljelijäksi..
Suomessa ja Kauniaisissa tapahtui samanaikaisesti vielä eräänlainen sodanajan radiotiedustelun jälkinäytös. Ruotsista palanneiden radiotiedustelumiesten voimin käynnistettiin toiminta pienessä mittakaavassa uudelleen.. Eräänä keskuspaikkana oli Kaartintorppa Helsingissä. Kuuntelutoiminta tapahtui osittain miesten kotona. Niinpä Kauniaisiin, tuttuun Nyforsin huvilaan sijoitettiin asumaan kolme kuuntelijaa perheineen. Täällä he siis asuivat ja jatkoivat kuuntelutoimintaa. Tulokset toimitettiin Kaartintorpalle ja edelleen Mikkeliin, johon johtoporras oli sijoittunut. Tätä ei kestänyt kuitenkaan kauan. Heinäkuussa 1945 Liittoutuneiden valvontakomissio kielsi Suomelta sotilaallisen tiedustelutoiminnan, ja tähän päättyi Kauniaistenkin rooli sotilaallisena tukikohtana.
Lepokoti tuli uuteen käyttöön Evankelisluterilaisen Sisälähetyssäätiön raamattuopistona. Opisto vihittiin 10.11.1945, ja toimi tässä rakennuksessa 21 vuotta, kunnes se vuonna 1966 palovaarallisena purettiin ja Raamattuopisto sai uudet tilat Helsingintien varrelta. Klostret jäi Grankulla Samskolan:in käyttöön. Nyforsin huvila myytiin yksityisomistuksen vuonna 1955.