Lauri Lehtonen
”Kertomus perustuu reservin yliluutnantti Leo Naarvalan haastatteluihin 2003–2004. Eräitä asiatietoja on tarkistettu muiden radiotiedustelun veteraanien haastatteluista samoin kuin sodan ajan tiedustelua koskevista julkaisuista.”
Leo Naarvala on syntynyt 23.2.1919 Tampereella, jossa kävi koulunsa ja tuli ylioppilaaksi keväällä 1939. Syksyllä 1939 hän muutti Helsinkiin jatkamaan opintojaan. Lähestyvän sodan uhka ja lopulta talvisodan syttyminen keskeyttivät opintosuunnitelmat alkuunsa.
Naarvala oli ollut jo koulupoikana Tampereella aktiivinen suojeluskuntalainen. Helsinkiin tultuaan hän luonnollisesti halusi päästä jatkamaan suojeluskuntalaisena erityisesti, kun tiesi, että kohta miehiä tarvitaan. Yllättävää kyllä Helsingin suojeluskuntaan pääseminen ei ollutkaan niin helppoa. Lopulta hänet hyväksyttiin, suojeluskunnan viestiosastoon. Kun sota sitten alkoi, joutuivat viestisuojeluskunnan pojat tositoimiin. Joukko rakensi tarvittavia lisäyhteyksiä eri puolella Helsinkiä kenttäkaapelilinjoja vetäen. Niitä rakennettiin muun muassa Seurasaarentien luolastoille. Suojeluskuntalaiset olivat täysin asepalvelusta suorittavien asemassa. Hiihtolakissa oli kokardikin sotilaan merkkinä. Kun pojat sitten myöhemmin anoivat tämän ajanjakson laskemista heidän hyväkseen osana varusmiespalvelusaikaa, joka silloin oli 2 vuotta, ei anomusta kuitenkaan hyväksytty.
Jossakin vaiheessa viestisuojeluskuntaan tuli testaaja, joka kyseli pojilta kaikenlaista. Muu muassa sävelkorvaa ja rytmitajua testattiin tai ainakin kysyttiin. Myös kysyttiin, olisivatko he valmiit lähtemään erikoistehtävään, jonka laatua ei tarkemmin selitetty. Halukkaita oli paljonkin, mutta noin 20 miehen joukko valittiin. Heille annettiin käsky valmistautua reput pakattuna lähtöön uuteen koulutuspaikkaan. Lähtö tuli 2.1.1940 ja varusmiespalvelus alkoi. Aamulla varhain miehet lastattiin kuorma-auton lavalle ja ajo kohti tuntematonta määränpäätä alkoi. Tultiin Tuusulaan Suojeluskuntain päällystökoululle. Vastasaapuneille ei kerrottu, mikä heidän tehtävänsä tulisi olemaan. Sen sijaan heidät pantiin allekirjoittamaan vaitiololupaukset, joissa he sitoutuivat pitämään salassa kaikki tulevaan toimintaansa liittyvät ja sen yhteydessä saamansa tiedot. Itse koulutuksen ja tulevan tehtävän laadusta ei puhuttu mitään, ainakaan Leo Naarvalan muistaman mukaan. Suojeluskunnassa olleita nuoria miehiä tuli tähän joukkoon muualtakin, muun muassa Kotkasta ja Lahdesta. Joukko jaettiin kahteen osaan, puolet vietiin Lammille Evon metsäopistolle, toinen puoli jäi aluksi Päällystökoululle. (Heidän koulutuksensa jatkui läheisellä Tuomalan kansakoululla, sillä Päällystökoulu tuli sairaalakäyttöön). Naarvala joutui Evolla koulutettavaan osastoon. Vähitellen selvisi, että radiotiedustelukoulutuksesta on kyse. Nyt jälkeenpäin voidaan todeta, että radiotiedustelumme perustaja ja kehittäjä silloinen majuri Reino Hallamaa oli voimakkaasti laajentamassa organisaatiotaan. Rauhanaikainen henkilöstövahvuus oli varsin pieni, muutamia kymmeniä henkilöitä, eikä varsinaista koulutettua reserviä ollut. Tiedustelun tärkeys tiedostettiin ja ilmeisesti talvisodan alkupäivät olivat jo tuoneet hyviä tuloksia. Nyt oli kiivaasti koulutettava lisävoimaa. Koulutettavien valinnassa oli kaksi pääkriteeriä: luotettavuus ja radiosähköttäjältä (sähkötyskuuntelijalta ) vaadittavat luontaiset kyvyt. Ilmeisesti suojeluskuntalaiset laskettiin jo harrastuksensa takia luotettaviksi ja isänmaallisiksi miehiksi. Sen lisäksi valitut olivat yleensä kotoisen sellaisilta paikkakunnilta, (Uusikaupunki, Kotka, Lahti), joilla oli Hallamaan miehiä ja jotka jopa henkilökohtaisesti saattoivat tuntea valittavia. Sävelkorva ja rytmitaju olivat taas sähkötystaidon lähtökohtia.
Koulutus Evolla oli lähes yksinomaan sähkötyskoulutusta, jossa taas painopiste oli ottotaidon kehittämisessä niin kuin radiotiedustelijan kouluttamisessa luonnollista onkin. Aamusta iltaan istuttiin kuulokkeet korvilla. Sen lisäksi opetettiin jonkin verran radiotekniikkaa ja venäläiseen sotilasradioliikenteeseen liittyviä asioita. Edes liikuntakoulutusta ei ollut järjestetty, vaan lenkillä kukin kävi oma-aloitteisesti. Talvisodan päättymisen aikoihin tultiin takaisin Tuusulaan, tällä kertaa silloiselle Luther-opistolle, jossa koulutus jatkui aliupseerikouluna. Tämä “Hallamaan aliupseerikoulu” ei ollut virallisesti aliupseerikoulu, mutta alikersanteiksi oppilaat koulun päätyttyä ylennettiin. Painopiste oli edelleen radiotiedustelun asioissa, varsinaista perinteistä taistelu- ja sulkeiskoulutusta oli, mutta varsin vähän. Aamulenkillä käytiin herätyksen jälkeen. Koulutukseen sisältyi myös harjoituksia talvisodan aikana Ruotsista saaduilla radiotiedusteluautoilla. Harjoituksia ja suuntimokokeiluja pidettiin Tuusulan alueella. Kerran pojat olivat asettuneet autoineen Ainolan aidan taakse. Säveltäjämestari Jean Sibelius käveli puutarhassaan ja tuli kyselemään “mitä pojat puuhaa”. Aliupseerikoulun päätyttyä heinäkuussa joukko hajaantui eri tahoille. Osa meni RUK:iin . Osa joutui kuuntelutehtäviin Tuusulan Syvärantaan , jossa silloin toimi radiotiedustelun ns. meripuoli. Naarvala toimi muun muassa päivystystehtävissä Pääesikunnassa Korkeavuorenkadulla. Osa “Hallamaan aliupseerikoululaisista” kotiutettiin. He olivat tulleet alaikäisinä vapaaehtoisina palvelukseen, ja nyt katsottiin parhaaksi panna nämä pojat kotiin “kasvamaan” ja opintojaan jatkamaan. Eräs tähän joukkoon kuuluvista oli Ahti Karjalainen, myöhemmin tunnettu poliitikkomme.
Lokakuussa 1940 seurasi komennus Reserviupseerikoulun viestilinjalle Niinisaloon. Viestilinjan vahvuudesta 70 % olikin radiotiedustelun miehiä. Tästä joukosta tuli sitten sodan alettua Päämajan radiotiedusteluyksikön keskijohdon runko. RUK:n päätyttyä upseerikokelas Leo Naarvala komennettiin helmikuun alussa 1941 suoraan radiotiedustelun tehtäviin Savonlinnan lähelle Sääminkiin. Säämingin Rauhalinnassa oli jo talvisodan aikana sijainnut maavoimatiedusteluun keskittynyt radiotiedustelukeskus, jonka toiminta myös välirauhan aikana jatkui intensiivisesti. . Alkuvaiheessa tehtävät olivat koulutustehtäviä sekä Päämajan ja radiotiedustelukeskuksen välisen liittyviä viestitystehtäviä. Pääyhteysväline oli “jotti”, josta tulee myöhemmin tarkemmin puhe. Myös kaukokirjoitin Hell oli käytössä.
Kesäkuussa 1941 alkoi jatkosota. 18.6.1941 puolustusvoimain radiotiedustelu organisoitiin Päämajan radiopataljoona- (PmRadP) nimiseksi joukkoyksiköksi. On selvää, että sodan alettua toiminta Päämajan Radiopataljoonan puitteissa jatkui Rauhalinnassa ja sen vieressä sijaitsevassa Säämingin Emäntäkoulussa entistä intensiivisempänä. Tässä vaiheessa oli 10.5.1941 vänrikiksi ylennetyn Naarvalan tehtävänä edelleen Päämajan ja radiotiedustelun välinen viestitys. Sodan alkupäivinä hän oli 3 ½ vrk yhtämittaisesti kuulokkeet korvilla pitämässä yhteyksiä Mikkeliin ja Helsinkiin.
Sodan alkupäivinä tulivat Savonlinnaan Helsingissä varustetut liikkuvat radiotiedusteluasemat, jotka oli asennettu talvisodan aikana Ruotsista hankittuihin Volvo-umpikuorma-autoihin. Kuunteluvaunuiksi oli varustettu ns. A-vaunut, joita oli 6 kpl. B-vaunut (2 kpl) olivat suuntimovaunuja, yksi vaunu (C-vaunu) oli voima-asemavaunu ja vastaavasti D-vaunu oli toimisto- ja viestitysvaunu. Myöhemmin sodan kestäessä vaunujen rooleja ja sisutuksia jonkin verran muutettiin. Leo Naarvala siirrettiin tähän liikkuvaan radiotiedusteluosastoon, joka melko välittömästi kahtena joukkueena lähti Kannaksen suuntaan. Joukkue, johon Naarvala kuului ja jonka johtajana oli vänrikki Lasse Kahrola toimi Laatokan pohjoispuolisella rintamanosalla. Eräänä toimintapaikkana olin Tohmajärvi. Rintaman siirtyessä siirryttiin eteenpäin. Elokuussa joukkue siirtyi Immolaan, jonne tuli myös jonkin aikaa Ruokolahdella toiminut vänrikki Veikko Snellmanin johtama joukkue.
Liikkuvat kuuntelujoukkueet organisoitiin Immolassa komppania-kokoonpanoon. Tästä tuli Päämajan Radiopataljoonan 3. komppania, liikkuva eli moottoroitu komppania, josta sittemmin puhekielessä alettiin käyttää nimitystä MO tai Moto. Sieltä lähetettiin 1 – 2 vaunua käsittäviä kuuntelu- ja suuntimoryhmiä rintaman läheisyyteen suuntiin, joissa vihollisen oletettiin käyttävän radiota tavallista enemmän. Tällainen tilanne oli esimerkiksi saarrostustapauksissa. Sen vuoksi näitä ryhmiä nimitettiinkin mottiryhmiksi. Komppanian pääosasto toimi liikkuvan radiotiedustelun johtoesikuntana ja tiedustelutietojen käsittelykeskuksena. Komppania siirtyi 9.9.1941 Immolasta Pitkärantaan. Liikkuvat ryhmät olivat edelleen toiminnassa eri puolilla Karjalan kannasta ja Aunusta. Naarvalan johtama mottiryhmä lähetettiin tukemaan saksalaista 163. divisioonaa (Engelbrecht) Aunukseen lähelle Syväriä, josta muutaman päivän kuluttua palattiin takaisin Pitkärantaan. Syksyllä komppania alkoi hyökkäävien joukkojemme mukana siirtyä kohti Äänislinnaa. Siirtyminen tapahtui joukkueittain siten, että joukkueet oli osoitettu eri divisioonien tiedustelutueksi. Naarvalan mottiryhmä oli määrätty eversti Heiskasen 11. D:n mukaan. Eräänä pimeänä iltana ryhmä saapui Prääsään, jonka ev Heiskasen 11.D oli vallannut. Pimeydessä etsittiin sopivaa teltan paikkaa. Pystytettiin teltta ja saatettiin kuunteluvaunu toimintakuntoon. Aamulla todettiin oltavan aivan 11.D:n esikuntateltan edessä, josta saatiin asianomaiset haukut. Aloitettiin kuuntelutoiminta ja saatiin Heiskasen divisioonaa hyödyttäviä arvokkaita tietoja. Näiden ansiosta sitten saatiin “syntikin” anteeksi. Naarvalan mottiryhmä seurasi Heiskasen divisioonaa Äänislinnaan asti. Viimeinen asemapaikka oli valtauspäivänä Suolusmäellä, josta kaupunki jo näkyi. Kaupunkiin mentiinkin tutustumaan jo seuraavan päivänä.
Äänislinnan valtauksen jälkeen komppanian pääosa siirtyi tänne ja perusti 21.10.1941 tukikohtansa Äänislinnan Metsäteknikumin rakennukseen. Erillisiä mottiryhmiä toimi edelleen tärkeissä rintamasuunnassa. Vänrikki Naarvalan johtama mottiryhmä komennettiin Rukajärvelle, jossa se hoiti tiedustelutehtävää joulukuulle 1941 toimien tykistön tuliasemien tasalla. Jo sodan alkuvaiheessa oli todettu Volvo-autojen huono maastokelpoisuus. Pyrittäessä pääsemään radiotiedustelun kannalta edullisiin maastonkohtiin oli usein käytettävä hinausapua tai muita keinoja. Niinpä Rukajärvellä päästiin maastoon ja sieltä pois tykistön vetotraktorien avustamana. Jouluna tuli ensimmäinen loma yhdeksään kuukauteen. Lopputalvi 1941 – 1942 kului Naarvalan kohdalla Äänislinnassa, tiedustelukuuntelu- ja viestitystehtävissä eli “workissa”.
Kesällä 1942 komppanian pääosasto siirrettiin Karhumäkeen. Sijoituspaikkana oli entinen keuhkotautisairaala “Sinien kuu” Urheiluopiston mäellä, Kumsajoen maisemissa.
Heinäkuussa 1942 tuli jälleen komennus liikkeelle. Seesjärven ja Jolmajärven kannaksen kautta tuli linjojemme yli suuri venäläinen partio. Tappioita kärsien se tunkeutui linjojemme taakse Pieningän saloille. Vänrikki Naarvalan johtama yhden kuuntelupisteen mottiryhmän tehtäväksi tuli Paateneen-Selkin alueelta toimien seurata partion radioliikennettä suomalaisjoukkojen ajaessa sitä takaa. Tällaiseen pieneenkin mottiryhmään kuului aina kielitaitoinen avaaja, jonka tehtäviin kuului yksikertaisilla salausmenetelmillä lähetettyjen vihollisen avaaminen välittömästi. Täällä mottiryhmän avaaja Aleksanteri Kinert sai toisenkin tehtävän, toimimisen tulkkina sotavankikuulustelussa.
Päämajan radiopataljoonan pääasiallisena omana viestiyhteysvälineenä oli niin sanottu Eljot eli “Jotti”. Jotti oli tasavirtasähkötysjärjestelmä, joka perustui linjamuuntajien avulla muodostettuihin keinoyhteyksiin olemassa olevaa lankaverkkoa hyväksi käyttäen. Yhteydet muodostuivat kuitenkin erittäin pitkiksi äärimmäisten tiedusteluasemien sijaitessa toisaalta Uhtualla, toisaalta Syvärillä. Yhteydet ulottuivat myös Pohjois-Suomessa oleviin kaukopartio-osastoihin. Pitkillä yhteysväleillä signaali vaimeni, josta syystä tarvittiin toistinasema, joka sitten perustettiinkin Lieksaan. Tämän aseman päälliköksi Naarvala määrättiin syksyllä 1942. Näihin aikoihin, 16.9.1942 tuli myös ylennys luutnantiksi. Aseman henkilöstönä oli 2-3- viestittäjää, jotka toimivat “inhimillisenä releenä” sähköttämällä saamansa sanomat edelleen suorilla yhteyksillä, Karhumäkeen tai Mikkeliin. Mikkelissä vasta-asema oli Tied 2, joka samalla oli PmRadP:n esikunta, joskus myös Lokki. Mitään teknisiä vahvistimia ei ollut. Eljot-järjestelmä sai nimensä kehittäjistään majuri Lautkarista ja insinöörikapteeni Jalanderista, joiden nimien alkukirjaimet L ja J lausutaan saksalaisittain El ja Jot. Elämä Lieksassa oli varsin siviilimäistä. Asuttiin ja työskenneltiin pakko-otolla käyttöön saadussa omakotitalon yläkerrassa. Varuskunnallisiin tehtäviin ei osallistuttu. Ruoka valmistettiin varuskunnan varastosta saaduista tarvikkeista tai käytiin osuuskaupan ruokalassa syömässä. Näin kului noin puolitoista vuotta. 31.12.42 Naarvala astui myös aviosäätyyn. Yhteydenpitotarpeeseen tuli yksi suunta lisää. Paikallisen puhelinkeskuksen kautta järjestyivät kuitenkin pitkät puhelut Helsinkiin.
Kun perääntyminen kesällä 1944 alkoi, siirtyi Naarvalan osasto muun MO:n mukana Joensuun lähelle Hammaslahteen ja sieltä edelleen Savonlinnan seudulle tutulle Säämingin emäntäkoululle. Sattui vielä niin, että rouva Naarvala oli tullut lomallaan Lieksaan juuri sieltä lähdön edellä. Näin hänkin oli mukana muuttovaiheissa aina Sääminkiin asti. Siellä he saivat pienen aittarakennuksen majapaikakseen.
Rauhalinna ja Säämingin Emäntäkoulu olivat pääosan jatkosodan ajasta radiotiedustelun koulutuskeskuksena. Kiinteä radiotiedustelukeskus oli Sortavalassa. Nyt kesällä 1944 yhdistettiin kiinteä ja liikkuva radiotiedustelu yhdeksi keskukseksi tänne Sääminkiin. Osa Sortavalan joukkoa siirtyi suoraan Keuruulle, jonne muodostui radiotiedustelun alakeskus. Säämingissä Naarvala määrättiin ns. raportointijaokseen, jonka tehtävänä oli tiedustelutulosten käsittely ja raportointi Päämajaan.
Vaimon loma loppui aikanaan. Saattaminen Savonlinnaan junalle tapahtui soutamalla 7 km selän yli kaupungin puolelle rautatieaseman rantaan.
Jossakin vaiheessa kesällä 1944 tuli Tied 2:n luutnantti Veikko Virkkuselta puhelu. “Oletko valmis lähtemään erikoiskomennukselle”, kuului kysymys. Naarvala oli valmis, ja niin seurasi matka Mikkeliin saamaan tarkempia tietoja ja ohjeita. Ilmeni, että uusi tehtävä oli syrjäisen satamapaikan tiedusteleminen Kaskisten alueelta. Kyseessä oli Stella Polaris-operaation valmistelu, operaation, jonka tarkoituksena oli jatkaa radiotiedustelua Ruotsin puolella siinä tapauksessa, että Suomi miehitettäisiin. Sitä varten piti löytää satamapaikka, jossa henkilöstö ja materiaali voitaisiin siirtää mahdollisimman salaisesti laivoihin. Mukaan Virkkunen antoi Hallamaan allekirjoittaman paperin, jossa käskettiin antamaan Naarvalalle kaikkea tarvittavaa apua.
Apuna Naarvalalla oli alikersantti, jonka kanssa ajettiin sekä polkupyörällä että käyttöön saadulla puolustusvoimien optisen korjaamon päällikön autolla Kaskisten alueella. Merivartioston vene saatiin käyttöön väylätiedustelua varten. Sopiva paikka löytyi Närpiöstä Nämpnäsin kylästä. Siellä oli laiturialue, jonka lähelle isotkin laivat saattoivat ankkuroida redille. Laiturin lähellä oli autio huvila, joka takavarikoitiin operaation paikalliseksi johtopaikaksi. Myöhemmin saapunut vääpeli Yrjölä jäi Närpiöön tekemään tarvittavia valmisteluja. Oli muun muassa varattava suuri määrä kalastajamoottoriveneitä kuljettamaan henkilöstöä ja materiaalia laivoihin.
Naarvalalla oli mukana myös matkalaukkuun asennettu lähetin-vastaanotin, jolla piti ottaa tietyt koeyhteydet päivittäin tietyllä taajuudella. Mikä vasta-asema oli, sitä ei ollut kerrottu. Koeyhteys tapahtui antamalla pelkkää G-kirjainta. Vastaus tuli samalla tavalla. Stella Polaris-kuljetusvalmistelut oli jo aloitettu, joka näkyi siinä, että Kaskisten sataman makasiinissa oli noin 150 Päämajan lähettämää arkistolaatikkoa. Naarvalalla oli myös mukana ruskea Stella Polaris-kirjekuori, jonka sai avata vasta eri käskyllä. Tätä käskyä ei vielä tässä vaiheessa tullut.
Elokuussa tuli uusi käsky. Piti ilmoittautua Helsingissä Munkkiniemen Tiilimäellä olevassa erikoisosastossa. Siellä tuli uudeksi tehtäväksi Viroon suuntautuvan tiedustelun tehtävissä olevien virolaismiesten kouluttaminen sekä yhteydenpito Viroon jo lähetettyihin tiedustelijoihin. Kyseessä oli HAUKKA-operaationa tunnettu tiedusteluhanke, jonka päätavoitteena suomalaisten kannalta oli Virossa oleviin saksalaisjoukkoihin kohdistuva tiedustelu. Saksalaisilta operaation todellinen luonne luonnollisesti salattiin. Tiilimäellä toimi Päämajan tiedusteluorganisaatioon kuuluva osasto S (lyhenne S viitta joko sanaan salainen tai Saksa/saksalaiset), joka johti operaatiota. Virolaistiedustelijoiden koulutuspaikkana, josta tiedustelijat myös lähtivät Viroon, oli Espoon rannikolla Sökössä (nyk Soukka) sijaitsevassa Staffanin saaressa oleva huvila. Kouluttaja asui viereisessä Moisuddin huvilassa niin sanotussa “Hallamaan huvilassa”, jossa myös radioasema oli. Samasta tukikohdasta oli jatkosodan alkuvaiheessa vuonna 1941 toiminut virolaistiedustelijoiden voimin toteutettu operaatio ERNA, silloin Viroa miehittäviin venäläisiin kohdistunut tiedusteluoperaatio. (ERNA- ja HAUKKA-operaatioista on virolainen Ãœlo Jõgi kertonut kirjassaan “ERNAN tarina”). Liikenne Viroon tapahtui virolaisten kalastajien ohjaamilla kalastajaveneillä.
Tiilimäeltä tulivat muun muassa tiedustelijoiden mukaan annettavat koodit. Koodisarjoja oli aina kaksi kappaletta. Toinen sarja oli todellista tehtävää varten, toinen oli sellainen, että se voitiin näyttää saksalaisille siinä tapauksessa, että saksalaiset pidättävät veneen merellä tarkastusta varten, niin kuin joskus tapahtuikin. Kumpikin koodisarja oli omassa hiekalla painotetussa pussissaan niin, että tarkastuksen sattuessa “vaarallinen” pussi saatettiin heittää mereen.
Lähetettävät sanomat oli valmiiksi salakirjoitettu Tiilimäellä. Vastaavasti saapuneet sanomat avattiin siellä. Radioaseman lähettimenä oli PmRadP:n varikkokomppanian miehen Lenna Suomisen itselleen rakentama 200 W lähetin, jonka hän oli lainannut käyttöön. Liikennettä ei ollut paljon, mutta valmius oli jatkuva. Oli tapauksia, jolloin Virosta tuleva sanoma annettiin oudolla käsialalla. Tällöin oli ilmeistä, että tiedustelumies oli saatu kiinni ja pidättäjät lähettivät sanomaa haltuunsa saamallaan koodilla. Staffanilla virolaisten aika kului Viroon lähtöä odotellen, mitään koulutusta heillä ei enää tässä vaiheessa ollut.
Toiminta Espoon Sökössä päättyi 19.9.44 eli välirauhan allekirjoittamisen päivänä. Yhteydenpito Viroon lopetettiin. Edessä oli Stella Polaris-operaatioon liittyminen. Tätä varten Staffanin laituriin tuli jaala, jonka osasto S oli hankkinut siirtymistä varten Närpiöön. Jaalaan lastattiin radiokalusto ja muuta materiaalia. Paikalle ilmestyi jostakin myös pari muuta PmRadP:n upseeria. Mukaan liittyi myös toinen, juuri Viron puolelta saapunut alus, jossa matkustajina olivat suomalainen tohtori Vilho Helanen sekä tuntematon korkea virolainen upseeri. Matka suuntautui ensin Uuteenkaupunkiin, jossa sodan loppukuukaudet oli toiminut PmRadP:n varikkokomppania sekä diplomaattikuuntelua hoitava 5. komppania. Meriväylien loistot ja majakat olivat sammuksissa ja merimerkitkin pääosin poistettu. Jaalan kippari ilmeisesti tunsi vedet ja Uuteenkaupunkiin päästiin. Lennan lähetin jätettiin Uuteenkaupunkiin ja Lenna sai omansa takaisin. Muu lasti siirrettiin Georg-nimiseen suurempaan alukseen, jolla oli tarkoitus Närpiön kautta siirtyä Ruotsin puolelle. Matkustajia ei Uudestakaupungista tullut lisää Georg-laivaan. Toinen alus, jossa Helanen oli, hävisi jonnekin. (Uudestakaupungista lähti pari päivää myöhemmin s/s Lokki, joka vei osan Stella Polaris-henkilöstöä ja kalustoa Gävleen). Matka s/s Georgella jatkuikin suunnitelman mukaan ja saavuttiin Närpion redille. Tosin Georgen kippari oli Poriin poikettaessa aluksi kieltäytynyt jatkamasta matkaa, mutta painostuksen jälkeen suostui. Nämpnäsin laiturilla Naarvala muiden mukana oli siirtymässä moottoriveneellä redillä odottavaan laivaan. Aivan viime hetkellä Naarvala kuitenkin teki päätöksen olla lähtemättä Stella-matkalle. Upseeriarkku nostettiin takaisin laiturille ja matka suuntautuikin Helsinkiin.
Naarvala oli jo vuonna 1943 pyrkinyt ja päässyt Teknillisen Korkeakoulun rakennustekniikan osastolle opiskelemaan. Opinnot oli tietenkin tarkoitus aloittaa nyt rauhan tultua. Olot eivät olleet vielä kuitenkaan asettuneet rauhan tilaan. Opiskelu TKK:ssa pääsi alkamaan vasta 7.12.1944. Ennen sitä tapahtui vielä monia asioita. Samanaikaisesti syksyllä 1944 käynnistetyn asekätkentäoperaation kanssa käynnistettiin maan sisäisen viestiverkon, niin sanotun Kyynelverkon muodostaminen sissiradioita hyväksikäyttäen. (Tietojen mukaan radioina käytettiin venäläisiä Sever-nimisiä agenttiradioita. Kyynel oli suomalainen sissiradio. Joka tapauksessa puhuttiin Kyynelverkosta). Kyynelverkko oli tarkoitettu yleiseksi salaiseksi yhteydenpitoverkoksi sen varalta, että maa miehitettäisiin. Verkosta oli suunniteltu liityntämahdollisuus Ruotsiin. Näin olisi voitu Suomen sisäisestä tilanteesta välittää tietoa ulkomaille. Kyynelverkko-operaatio oli varsinaisesta asekätkentähankkeesta erillään. Se oli tiedustelupuolen (eversti Hallamaa) aloitteesta syntynyt hanke ja niinpä sodanaikaiset PmRadP:n miehet, ensin luutnantti Juho Kallioinen ja sitten luutnantit Pekka Warttinen ja Solmu Kantola tulivat sen johtoon. Luonnollisesti he värväsivät apulaisikseen muita PmRadP:n miehiä. Näiden joukossa oli myös Leo Naarvala. Hänen tehtävänään oli värvätä Kyynelverkkoon sopivia miehiä Kaunialassa toimivalta radiokurssilta. Toiminta oli tietenkin hyvin salaista ja värvättäville piti selostaa asiaa vain ikään kuin kautta rantain. Verkon perustamisasioissa Naarvala kävi muun muassa Turussa, Lappeenrannassa ja Lahdessa.
Välirauhan ehtojen mukaisesti puolustusvoimat oli demobilisoitava marraskuun loppuun mennessä. Naarvalan kotiuttaminen tapahtui 30.11.1944 klo 23.45 eli 15 minuuttia ennen määräajan päättymistä. Salaiset tehtävät eivät silti päättyneet. Kyynel-operaatio jatkui. PmRadP:n luutnantti Paavo Kotilaisen kanssa Naarvala sai komennuksen Turkuun, jossa tehtävänä oli suoran puhelinyhteyden kytkeminen Ruotsiin. Puolustusvoimien litteroilla matkustettiin. Kytkeminen tapahtui Turun kauppakamarin tiloissa. Yhteys liittyi ilmeisesti Stella Polaris -operaation jälkivaiheisiin Tukholmassa. Normaalit puhelinlinjat olivat valvontakomission valvonnassa, joten haluttiin luoda tämä valvonnan ulottumattomissa oleva yhteys, ilmeisesti käyttämällä johtoparia, johon valvonta ei päässyt käsiksi.
Opiskelut alkoivat Polilla, mutta vielä tuli jälkinäytös. Syyskuussa 1946 soi Naarvalan asunnon ovikello. Valpon miehet tulivat suorittamaan kotietsintää ja samalla pidättämään Leo Naarvalan kuulusteluja varten. Tilanne oli se, että suunnilleen samanaikaisesti asekätkentäjutun paljastumisen kanssa ilmiantoi joku Kyynelverkkoon kuuluva henkilö tämän hankkeen ja siinä mukana olleet. Näitä asioita Valpo oli nyt tutkimassa Naarvalan osalta. Ensimmäinen etappi oli Kruunuhaan poliisiasema. Lyhyen Ratakadun vierailun jälkeen seurasi matka Sörnäisten vankilaan, sotasyyllisten ja asekätkijäin joukkoon. Aika kului yksinäissellissä yksi kuukausi ja viisi päivää. Kuulustelijat kävivät harvakseen, viikon, jopa kahden välein. Sitten eräänä päivänä käskettiin häipyä. Mitään syytettä ei tullut. Näin lopulta päättyi Leo Naarvalan monivaiheinen sota.
Lauri Lehtonen
Kaikki oikeudet artikkeliin kuuluvat kirjoittajalle.